"Otsaansa rypistäen katseli hän ympäri huonetta, joka oli täynnä tupakoitsevia ja juttelevia upseereja. Luonnollisesti mukauduin.
"Nämä olivat viimeiset sanat, mitä kuulin hänen lausuvan pitkän pitkään aikaan. Ja seuraavana päivänä me läksimme meritse vaivaloiselle retkellemme Peruun ja kuulimme sitte Gaspar Ruizin toimista ainoastaan omien taisteluittemme lomassa. Hänet oli määrätty eteläisen maakuntamme sotilassuojelijaksi. Hän keräsi itselleen sissijoukon. Mutta hänen leppeytensä voitettua vihollista kohtaan pahastutti siviilikuvernööriä, joka oli muodollisuuksiin piintynyt, rauhaton ja epäluuloinen mies. Hän lähetti hallitukselle epäedullisia raportteja Gaspar Ruizista; eräs sellainen ilmotti, että hän oli julkisesti ja prameasti viettänyt häitänsä kuningasmielisen naisen kanssa. Noin eriluonteisten miesten täytyi ehdottomasti riitaantua. Vihdoin alkoi siviilikuvernööri moittia hänen toimettomuuttaan ja vihjailla kavalluksesta, mikä ei muka olisi kummeksittavaa sellaisesta entisyydestä tunnetussa miehessä. Gaspar Ruiz sai tästä tiedon. Hänen raivonsa leimahti, ja hänen vierellään aina väijyvä nainen osasi kyllä kannustaa sitä kavalin sanoin. En tiedä, lähettikö hallitus todellakin käskyn vangita hänet, kuten hän jälkeenpäin valitti. Varmalta näyttää, että siviilikuvernööri alkoi houkutella juoniinsa hänen upseerejaan ja että Gaspar Ruiz huomasi sen.
"Eräänä iltana, kun kuvernöörin luona vietettiin tertulliaa, ilmestyi Gaspar Ruiz kuuden luotetun saattolaisen keralla ratsain kaupunkiin ja karautti kuvernöörintalon ovelle. Hän astui saliin aseissa, hattu päässä. Kun kuvernööri pahastuneena astui häntä vastaan, sieppasi hän onnetonta vyötäisistä, kantoi hänet pois tyrmistyneiden vieraitten joukosta kuin lapsen ja paiskasi hänet alas ulkoportaita kadulle. Gaspar Ruizin vihainen puserrus riitti nitistämään hengen jättiläiseltäkin; mutta hänen ratsumiehensä laukaisivat vielä pistoolinsa kuvernöörin ruumiiseen, sen viruessa hievahtamattomana portaiden juurella".
X
"Tämän — kuten hän sanoi — oikeudenmukaisen rankaisunsa suoritettuaan Ruiz meni Rio Blancon yli, mukanaan isompi osa väkeänsä, ja linnotti tyyssijakseen erään kukkulan. Häntä vastaan ajattelemattomasti lähetetty komppania säännöllistä sotaväkeä saarrettiin ja tuhottiin melkein viimeiseen mieheen. Toisia retkikuntia järjestettiin paremmin, mutta niilläkään ei ollut menestystä.
"Näiden veristen kahakkain aikana alkoi hänen vaimonsa ensin esiintyä ratsun selässä hänen oikealla puolellaan. Jatkuvasta onnestaan ylpistyneenä ja itseluottamusta saaneena ei Ruiz enää rynnännyt sissiensä etunenässä, vaan jäi korskeasti — niinkuin armeijan liikkeitä johtava kenraali — taamma jollekin ylänteelle vankan ratsun selkään ja liikkumattomaksi, sieltä lähetellen käskyjään. Donna Erminia nähtiin tuon tuostakin hänen vierellään, ja kauvan aikaa luultiin häntä mieheksi. Siihen aikaan puhuttiin paljon salaperäisestä valkeakasvoisesta päälliköstä, jonka ansioksi meidän joukkojemme tappiot luettiin. Hän ratsasti kuin intiaaninainen, kahareisin, käyttäen leveälieristä miehen hattua ja mustaa ponchoa, viittaa. Jälkeenpäin, heidän suurimman menestyksensä päivinä, tämä poncho kirjailtiin kullalla, ja hän kantoi silloin myöskin Don Antonio de Leyva-paran miekkaa.
"Tämä vanha chileläinen upseeri oli onnettomuudekseen joutunut saarroksiin pienen joukkonsa kanssa; ampumavarojen loppuessa oli hän saanut surmansa arauko-intiaanien käsissä, ne kun olivat Gaspar Ruizin liittolaisia ja auttajia. Sitä surullista tapausta muisteltiin kauvan jälkeenpäin 'Saaren verisaunana'. Kovaonnisen upseerin miekan lahjotti donna Erminialle arauko-päällikkö Peneleo, sillä noihin intiaaneihin oli niin suuresti tehonnut hänen katsantonsa, hänen kasvojensa kalmankalpeus, johon ei mikään sää näkynyt pystyvän, ja hänen tyyni välinpitämättömyytensä luotisateessa, että he pitivät häntä yliluonnollisena olentona tai ainakin noitana. Tämä taikausko suuresti lisäsi Gaspar Ruizin arvoa ja vaikutusvaltaa noiden tietämättömien ihmisten keskuudessa. Donna Erminia varmaankin tunsi maistavansa täydellisesti kostoansa sinä päivänä, jona hän ripusti kupeelleen Don Antonio de Leyvan miekan. Hän ei siitä milloinkaan luopunut, paitsi pukeutuessaan naisasuunsa — käyttää hän ei sitä kylläkään tahtonut tai voinut, mutta häntä miellytti sen heiluminen sivullaan tasavallan aseiden häväistyksen ainaisena muistuttajana ja vertauskuvana. Hänen oli mahdoton saada kylläänsä. Eikä käynytkään pysähtyminen sillä polulla, jolle hän oli johdattanut Gaspar Ruizin. Pelastuneet vangit — ja niitä ei ollut monta — kertoivat, miten hän kykeni muutamin harvoin sanoin muuttamaan miehensä kasvojen ilmeen ja elvyttämään hänen vaimentuvan äkänsä. He kertoivat, miten aina kahakan jälkeen, jokaisesta partioretkestä tai muusta menestyneestä hankkeesta suoriuduttua, Gaspar Ruiz ratsasti vaimonsa luo ja katsoi häntä kasvoihin. Näiden korskea tyyneys ei koskaan lientynyt. Hänen syleilynsä, senjores, oli varmaankin kylmä kuin patsaan. Ruiz yritti sulattaa hänen jäistä sydäntään lämpimässä verivirrassa. Muutamat englantilaiset meriupseerit, jotka kävivät hänen luonaan siihen aikaan, panivat tähdelle hänen lumoutumisensa omituisuuden."
Kuulijakuntansa kummastuksen ja uteliaisuuden havaitessaan pysähtyi kenraali Santierra toviksi.
"Niin — englantilaiset meriupseerit", toisti hän. "Ruiz oli myöntynyt vastaanottamaan heidät järjestääkseen joidenkuiden teidän kansallisuuteenne kuuluvien vankien vapauttamisen. Hänen vallitsemallaan alueella, merenrannikolta Kordillereille, oli lahti, johon laivat siihen aikaan poikkesivat noutamaan puita ja vettä, kierrettyään Kap Hornin. Siellä hän, houkutellen miehistön maihin, sieppasi ensin valaanpyyntipriki Hersalian ja jälkeenpäin valtasi yllätyksellä kaksi muuta laivaa, englantilaisen ja amerikalaisen.
"Hänen huhuttiin silloin haaveilevan oman laivaston perustamista. Mutta se oli tietysti mahdotonta. Kuitenkin hän miehitti prikin osalla sen entistä väestöä ja pani alukseen upseerin sekä useita omia miehiään, lähettäen heidät Chiloe-saaren espanjalaisen kuvernöörin luo, mukanaan selostus hänen asetöistään ja avunpyyntö sodan pontevammaksi jatkamiseksi kapinoitsijoita vastaan. Kuvernööri ei voinut paljoakaan tehdä hänen hyväkseen; lähetti hän sentään kaksi keveää kenttätykkiä, kohteliaan ylistyskirjeen, kuninkaallisten joukkojen everstinvaltuuden ja ison espanjalaisen lipun. Suurin juhlamenoin kohotettiin tämä lippu hänen talonsa katolle liehumaan arauko-maan sydämessä. Eiköhän vain lienekin donna Erminia sinä päivänä vähemmin jäykkänä hymyillyt guasso-puolisolleen.