"Rannikollamme liikkuvan englantilaisen laivaston vanhempi upseeri teki näiden anastusten johdosta huomautuksia meidän hallituksellemme. Mutta Gaspar Ruiz kieltäysi ryhtymästä sovitteluihin meidän kanssamme. Silloin saapui lahteen englantilainen fregatti, ja sen kapteeni, mukanaan lääkäri ja kaksi luutnanttia, matkusti suojeluskirjan nojalla sisämaahan. Heidät otettiin hyvin vastaan; kolme päivää olivat he sissipäällikön vieraina. Hallitustalossa pidettiin jonkunlaista sotilaallista raakalaisjärjestystä. Se oli sisustettu ja kalustettu rajakaupungeista tuodulla saaliilla. Ensin päästessään pääsuojamaan näkivät he hänen vaimonsa lepäilemässä — hän ei ollut silloin oikein terve — ja Gaspar Ruiz istui makuusijan jalkopäässä. Hänen hattunsa oli lattialla, ja kätensä oli hän laskenut miekankahvaan.
"Koko tuon ensimäisen keskustelun aikana ei hän ollenkaan siirtänyt isoja käsiään miekankahvasta, paitsi kerran järjestääkseen vaimonsa peitteitä hellin, huolellisin kosketuksin. He huomasivat, että milloin hyvänsä donna Erminia puhui, kiinnitti Gaspar Ruiz katseensa häneen ja oli jotenkuten odottavan ja jännittyneen tarkkaavainen, näköjään unohtaen maailman ja omankin olemassaolonsa. Jäähyväiskemujen aikana, joissa donna oli makuusijallaan leväten saapuvilla, puhkesi Gaspar Ruiz valituksiin saamastansa kohtelusta. Kenraali San Martinin lähdettyä oli hänet piiritetty urkkijoilla, siviilivirkamiehet olivat häntä panetelleet, hänen palveluksiaan ei oltu otettu lukuun, chileläinen hallitus oli uhannut hänen vapauttaan ja henkeänsäkin. Hän nousi pöydästä, asteli rajusti edes takaisin huoneessa sadatuksia jyräytellen ja istuutui sitte leposohvalle vaimonsa jalkojen viereen, rinta kohoilevana, katse lattiaan tähdättynä. Donna lepäsi puolittain istuvassa asennossa selällään, pää pieluksilla, silmät melkein ummessa.
"'Ja nyt minä olen kunnioitettu espanjalainen upseeri', lisäsi hän levollisella äänellä.
"Englantilaisen fregatin kapteeni käytti silloin tilaisuutta ilmottaakseen hänelle säveästi, että Lima oli kukistunut ja että espanjalaiset olivat tehdyn sopimuksen perusteella vetäytymässä pois koko mantereelta.
"Gaspar Ruiz kohotti päätänsä, ja epäröimättä, hillityn kiivaasti puhuen, vakuutti hän jatkavansa taistelua Chileä vastaan viimeiseen veripisaraan asti, vaikka koko Etelä-Amerikaan ei jäisi ainoatakaan espanjalaista sotilasta. Kun hän oli lopettanut tuon hullun sanelmansa, kohotti hänen vaimonsa pitkän valkoisen kätensä ja silitti juuri silmänräpäyksen ajan sormenpäillään hänen polveaan.
"Juhla-aterian jälkeen viipyivät upseerit enää puolisen tuntia, jollaikaa tuo hurjan sissijoukon tuima päällikkö osottausi ylenpalttisen herttaiseksi ja hyväntahtoiseksi. Hän oli ollut vieraanvarainen ennenkin, mutta näytti silti kuin ei hän olisi voinut kyllikseen pitää huolta vieraittensa mukavasta ja turvallisesta matkustamisesta takaisin laivaan.
"Mikään, sanottiin minulle, ei olisi voinut olla suurempana vastakohtana hänen äskeiselle rajuudelleen tai tavanmukaiselle harvapuheiselle jäykkyydelleen. Ikäänkuin odottamattoman onnen riemastuttamana yli kaikkien rajojen innostui hän leppeään ja sydämelliseen huomaavaisuuteen. Hän syleili upseereja kuin veljiään, melkein kyynelsilmin. Vapautetut vangit saivat kukin kultarahan. Viime hetkessä hän äkkiä ilmotti, että hänen piti toki luovuttaa kauppalaivojen kapteeneille kaikki heidän yksityinen omaisuutensa takaisin. Tämä aavistamaton jalomielisyys aiheutti jonkun verran viivytystä seurueen lähtövalmistuksissa, ja heidän ensimäinen päivämatkansa oli hyvin lyhyt.
"Myöhään illalla ratsasti Gaspar Ruiz vartion saattamaan heidän leiritulilleen, tuoden mukanaan viinilaatikoilla sälytetyn muulin. Hän sanoi tulleensa kulauttamaan piiskaryypyn englantilaisten ystäviensä kanssa, joita hän ei enää elämässään tulisi nähneeksi. Hän kertoili omia urotöitään, naureli kuin poika, lainasi englantilaisten muulikuormaston johtajalta kitaran, ja istuen jalat ristissä allaan ylen hienolla levätillään, joka oli levitetty hehkuvan nuotiohiiloksen eteen, lauloi hän vienolla äänellä talonpoikaisen lemmenlaulun. Sitte hänen päänsä painui rintaa vasten, hänen kätensä valahtivat maahan; kitara kierähti hänen polveltaan — ja syvä hiljaisuus seurasi leirissä leppymättömän sissipäällikön lemmenlaulua, miehen, joka oli syössyt niin monet meikäläiset itkemään hävitettyjä koteja ja tärveltyjä lemmentarinoita.
"Ennen kuin kukaan kykeni äännähtämäänkään kavahti hän jalkeille ja huusi hevostaan.
"'Adios, ystävät!' toivotti hän. 'Jumalan haltuun. Minä pidän teistä. Ja kertokaa Santiagossa, että Espanjan kuninkaan everstin Gaspar Ruizin ja Chilen tasavaltalaisten vareksien välillä vallitsee sota viimeiseen hengenvetoon asti — sota! sota! sota!'