"Hän astahti kädet nyrkissä luokseni. 'Voisin katkaista kaulasi.'
"'Antaako se teille vaimonne takaisin?' sanoin niin levollisesti kuin kykenin.
"'Ja lapseni!' ulvahti hän kuin mielettömänä. Hän heittäysi tuolille ja nauroi kamalaan, meluisaan tapaan. 'Oh, ei, te olette turvassa.'
"Vakuutin hänelle, että myöskin hänen vaimonsa henki oli taattu, mutta minä en ilmaissut sitä vakaumustani, että hän ei ollut enää milloinkaan näkevä vaimoaan. Voimaihminen tahtoi sotia viimeiseen asti, ja sen sodan loppuna saattoi olla ainoastaan hänen kuolemansa.
"Hän loi minuun omituisen, selittämättömän katseen ja istui mutisten ajatuksettomasti: 'Heidän käsissään. Heidän käsissään.'
"Pysyin hisahtamattomana kuin hiiri kissan edessä.
"Äkkiä hän kavahti seisaalle. 'Mitä minä täällä teen?' hän huudahti, avasi oven ja kiljaisi ulos käskyn satuloida ja nousta ratsaille. 'Mitä se onkaan?' sopersi hän, astuen luokseni. 'Pequenja-linnotus — paaluvarustus! Ei mitään. Minä hankkisin hänet takaisin, vaikka hänet olisi kätketty vuoren sydämeen.' Hän hämmästytti minua lisäämällä väkinäisesti ponnistaen: 'Minä kannoin hänet pois sylissäni, kun maa järkkyi. Ja lapsi ainakin on minun. Lapsi ainakin on minun!'
"Ne olivat kummallisia sanoja, mutta minulla ei ollut aikaa ihmetellä.
"'Teidän pitää tulla mukaan', sanoi hän rajusti. 'Saattaa tulla tarpeelliseksi keskustella sovinnosta, ja kuka tahansa muu henkipaton Ruizin sanansaattaja menettäisi päänsä.'
"Se oli kyllä totta. Hänen ja muun tulistuneen ihmiskunnan välillä ei voinut olla mitään kunniallisen sodankäynnin tapojen mukaista neuvottelutietä.