"Vajaan puolen tunnin kuluttua olimme satulassa, huimasti karauttaen yön selkään. Hänellä oli päämajassaan vain kahdenkymmenen miehen saattue, mutta hän ei malttanut odottaa lisää. Kuitenkin lähetti hän sanan Peneleolle, alavuoristossa silloin liikuskelevalle intiaanipäällikölle, jotta tämä toisi soturinsa ylämaahan ja kohtaisi hänet Vedensilmäksi nimitetyn järven rannalla, jonka lähelle Pequenjan rajalinnotus oli rakennettu.
"Me samosimme alamaan halki niin väsymättömän vinhasti kuin Gaspar Ruiz teki kuuluisia partioretkiäänkin. Seurasimme laaksoja alhaalta päin niiden jyrkille ylärinteille asti. Ratsastus ei ollut vaaratonta. Kohtisuoraan basalttiseinämään hakattu tie kiersi mahtavan kalliokielekkeen kärjitse, ja vihdoin pääsimme syvän kuilun hämystä Pequenjan ylätasangolle.
"Tasanteella kasvoi sitkeätä vihreätä ruohoa ja kituliaita kukkivia pensaita, mutta korkealla yläpuolellamme riippui lumipälviä majesteetillisten vuorenseinien railoissa ja koloissa. Pikku järvi oli ympyriäinen kuin tuijottava silmä. Varusväki ajoi parhaillaan linnotukseen pikku karjaansa, kun me ilmestyimme esille. Silloin heilahtivat ison tammiportin puoliskot kiinni, ja tuo nelikulmainen aituus näytti autiolta, aivan asumattomalta, turvanaan leveät, mustuneet, kärjistään terotetut paalut, jotka tuskin kätkivät näkyvistä sisäpuolella olevien majojen ruohokatot.
"Mutta kun linnotusta vaati antautumaan muuan mies, joka Gaspar Ruizin käskystä ratsasti pelottomasti esiin, vastattiin sisäpuolelta yhteislaukauksella, joka tuiskautti tantereeseen sekä hevosen että miehen. Kuulin Ruizin vieressäni kiristelevän hampaitaan. 'Ei väliä', sanoi hän. 'Nyt te menette.'
"Univormuni rippeet tunnettiin, niin risaiset ja kauhtuneet kuin sen riekaleet olivatkin, ja minun sallittiin lähestyä puhelumatkan päähän; ja sitte minun täytyi odottaa syystä että muuan ampumareiästä iloa ja hämmästystä remuava ääni ei suonut minulle sananvuoroa. Siellä hälisi majuri Pajol, vanha ystävä. Hän oli muiden kumppanien tavoin luullut minun joutuneen surman suuhun jo aikaa sitten.
"'Kannusta ratsuasi, mies!' kiljaisi hän hyvin kiihtyneenä, 'me avaamme häthätää portin sinulle.'
"Annoin ohjasten pudota kädestäni ja pudistin päätäni. 'Olen antanut kunniasanani', huusin.
"'Hänelle!' huusi hän sanomattoman halveksivasti vastaan.
"'Hän lupaa teille henkenne.'
"'Se on meidän omamme. Ja neuvotko sinä, Santierra, meitä antautumaan mokomalle rastrerolle?'