"Sanoppas minulle muuten, kreikkalainen kultasirkkuni, minkä vuoksi oikeastaan olen tänään pukeutunut juhlakoruihini?"
"Jumala on kaikkitietävä", vastasi kreikatar, "minä en sitä tiedä." Hän vaikeni. Hadwig rouvakin jäi äänettömäksi. Tuli tuollainen viileä, sisältörikas äänettömyys, jota tavallisesti seuraa itsetunnustus. Viimein sanoi herttuatar: "En minäkään sitä tiedä."
Hän loi alakuloisena katseensa maahan ja lausui: "Luulenpa että se tapahtui ikävästä. Mutta meidän Hohentwielimme onkin aika ikävä pesä — yksin leskellekin: Praxedis, tiedätkö keinoa ikävän karkottamiseksi?"
"Olen kerran kuullut eräältä viisaalta saarnaajalta", sanoi Praxedis, "että sitä vastaan on monenlaisia keinoja: nukkuminen, juominen, matkustaminen, — paraat kuitenkin ovat paastoaminen ja rukoileminen."
Silloin nojasi Hadwig rouva päänsä liljanvalkeaan käteensä, katseli kerkeäkielistä kreikkalaistyttöä terävästi ja lausui:
"Huomenna lähdemme matkalle."
TOINEN LUKU.
Pyhän Galluksen opetuslapset.
Seuraavana päivänä kulki herttuatar Praxediksen ja suuren saattueen seuraamana aamuauringon valjussa valossa Bodenjärven yli. Järvi oli komean sininen, liput mastoissa lepattelivat iloisesti, eikä laivassa suinkaan huolet mieliä painaneet. Kukapa olisikaan surullinen liidellessään kristallikirkasta vedenpintaa pitkin, kun metsien verhoamat rannat linnoineen tornineen kulkevat hänen ohitsensa, etäisyydessä häämöttävät lumiset huiput ja valkeiden purjeiden kuvainen särkyy laineitten hilpeässä leikissä?
Kukaan ei tiennyt minne matka oli. Mutta siihen he olivat tottuneet.