"Anna hänen majesteettinsa vain murahtaa", sanoi herttuatar. "Ja rukoile taivasta, että se jokaiselle antaisi sen mitan kärsivällisyyttä, joka minulta silloin vaadittiin. Minä en vielä ole ollut tilaisuudessa näkemään apinaa, mutta päättäen siitä, mitä luotettavat miehet ovat kertoneet, ulottuu Mikko herrasi sukupuu aina noihin luomisen ihmeisiin asti."
Hän oli puhuessaan pannut käteensä rannerenkaan; sen muodosti kaksi toistensa ympäri kiertelevää ja toisiansa suutelevaa kruunupäistä käärmettä. Kun hänelle koristusten joukosta oli myöskin tullut käteen raskas hopeinen nuoli, piti senkin muuttaa olopaikkaa ahtaasta vankilastaan lippaan pohjalla: se työnnettiin kultalankaisen hiusverkon solmujen sisään.
Ikäänkuin nähdäkseen korujensa tekemää vaikutusta astui Hadwig rouva pitkin askelin huoneen poikki. Hänen käyntinsä oli kopea ja vaativainen. Mutta sali oli aivan tyhjä, yksin linnankissakin oli hiipinyt matkoihinsa. Seiniltä puuttui peilejä. Asuinhuoneen sisustus muuten jätti siihen aikaan paljon toivomisen sijaa.
Praxediksen ajatukset viipyivät vielä äskeisessä kertomuksessa.
"Armollinen herttuatar", sanoi hän, "minun tulee sentään sääli häntä."
"Ketä?"
"Keisarin poikaa. Te olitte ilmestynyt hänelle unessa, niin kertoi hän, ja teiltä hän odotti koko onneansa. Itkenytkin on hän…"
"Anna kuolleiden levätä", lausui Hadwig rouva harmistuneena. "Ota mieluummin luutta ja laula minulle tuo kreikkalainen laulunpätkä:
"Konstantinos, poika parka,
Konstantinos, itku heitä!"
"Luutta särkyi ja kaikki kielet katkesivat", vastasi tyttö, "silloin kun armollinen rouva suvaitsi sillä…"
"Viskata Burgundin Boso kreiviä päähän", täydensi herttuatar. "Se ei ollut hänelle liikaa; miksi hän tuli kutsumattomana Burkhard herran peijaisiin, minua mukamas lohduttamaan — mokoma pyhimys! Anna korjata luutan kielet!