Kun tultiin Rorschachin[4] lahdelman kohdalle, käski herttuatar poikkeamaan sinne. Laivan rantaan tultua astui hän kaitasta lautaa myöten maalle. Ja tullimies, joka Italiaan matkustajilta kantoi läpikulkumaksun, ja markkinoiden järjestysmies ja kaikki keitä tässä nuoressa satamapaikassa oli, huusivat maanvaltijattarelle karkeilla äänillään: "Terve herratar! Terve valtiatar!" ja heiluttivat käsissään mahtavia männynoksia. Tervehtien kulki hän rivien ohi ja käski kamariherransa viskaamaan kansalle joitakuita hopearahoja, mutta kielsi kauvan viivyttelemästä. Jo olivat satuloituina ratsut, jotka edeltäkäsin olivat salaisesti yön aikaan lähetetyt paikalle; kun kaikki istuivat satulassa, sanoi Hadwig rouva: "Pyhään Gallukseen!" Silloin katselivat palvelijat kummissaan toisiinsa: Mitä tämä pyhiinvaellus nyt merkinnee? Mutta vastaamiseen ei ollut aikaa, jo kävi kulku vinhaa vauhtia mäkistä maata ylöspäin luostaria kohti.
Pyhä Benediktus ja hänen oppilaansa osasivat hyvästi suunnitella luostariensa aseman. Ylängöillä ja alangoilla, missä vain tapaa luostarisiirtolan, joka linnoituksen tavoin hallitsee laajaa alaa, laakson avaimena, toisiaan leikkaavien valtateiden keskuskohtana, jaloimman viiniviljelyksen turvana, — voi ohikulkija siitä kenenkään vastaansanomatta lausua arvelun, että se kuuluu benediktiinimunkeille, — tai oikeammin on kuulunut, sillä nykyään on luostareja harvemmassa ja kapakoita tiheämmässä kuin ennen, mikä seikka riippunee sivistyksen kasvamisesta.
Myöskin iiriläinen Gallus oli valinnut itselleen oivallisen paikan, kun hän metsäntuoksua himoiten asettui asumaan keskelle Helveetsian korpimaata: ylävän laakson, jonka tummat vuorenselänteet erottavat järven lempeämmästä rantaseudusta; ohitse kohisee kivisiä metsäpuroja ja sivuilla kohoavat suojelevina jättiläisseininä Alpsteinin lumiset, pilviin katoavat huiput.
Oli se tosiaan ihmeellinen vetovoima, joka johti noita Albionin ja Erinin uskontodistajia Germaanian mantereelle. Tarkemmin katsellessa heille sitä kuitenkaan tuskin voi kovin suureksi ansioksi lukea. "Tapa lähteä vieraisiin maihin on brittiläisillä jo siinä määrässä muuttunut luonnoksi, etteivät he muuta voi tehdäkään", kirjoitti jo Kaarle Suuren päivinä puolueeton Schwaabin mies Walatrid Strabo. He tulivat nykyajan turistien esi-isinä, ja heidät tunsi jo kaukaa heidän muukalaistyylisistä matkarepuistaan. Ja monikin takertui ijäkseen tänne asumaan, vaikka kunnialliset maanasukkaat lienevät pitäneet sitä varsin tarpeettomana. Mutta suurempi sitkeys, joka on brittiläisen luonteen pääominaisuus, elämässä koeteltu taito järjestää olonsa kaikkialla mukavaksi ja kansan salaperäinen kunnioitus kaikkea vierasta kohtaan antoivat heidän ponnistuksilleen kirkon palveluksessa menestystä.
Toiset ajat, toiset tavat! Nyt rakentavat noiden pyhäin miesten jälkeläiset sveitsiläisille rautateitä runsaasta sveitsiläisestä rahasta.
Siitä koruttomasta majasta Steinach-puron varrella, jossa iiriläinen erakko oli taistellut orjantappurain, karhujen ja kesyttömien vedenneitojen kanssa, oli paisunut laaja luostari. Uljaana kohosi kirkon kahdeksankulmainen torni asuinrakennusten paanukattojen joukosta; kouluhuoneita ja vilja-aittoja, kellareja ja latoja oli rakennettu sen ympärille, kuuluipa sieltä myllynrattaankin kolinaa, sillä kaikki elintarpeet olivat valmistettavat aivan luostarin likisyydessä, jottei munkkien tarvinnut sitä varten kauvaksi lähteä, mikä olisi ollut vaarallista heidän sielunsa autuudelle. Luja muuri tornineen ja porttineen ympäröi koko rakennusryhmää, vähemmän koristuksena kuin turvana, sillä siihen aikaan ei monikaan maan mahtavista kovin tarkoin seurannut käskyä: Ei sinun pidä himoitseman lähimmäisesi huonetta.
Oli jo kulunut ohi puolipäivän aika; laaksossa vallitsi tyyni rauha. P. Benediktuksen luostarisääntö määrää, että tänä hetkenä on jokaisen pysyttävä hiljaa vuoteellaan; ja vaikka jäseniä hellyttävästä Italian puolipäiväauringosta, joka ajaa ihmiset ja eläimet unettaren helmoihin, ei Alppien tällä puolella ollut suurta haittaa, noudattivat luostarin asukkaat kuitenkin kuuliaisesti tätä käskyä.
Ainoastaan vartija seisoi kuten aina valppaana ja uskollisena kärpästen suristessa ympärillään portin päällä olevassa pienessä tornikamarissaan.
Vartijan nimi oli Romeias ja oli hän erinomainen ammatissaan. Nyt kun hän kuuli kavionpauketta läheisestä petäjiköstä, terotti hän kuuloansa sille taholle. "Kahdeksan tahi kymmenen ratsastajaa!" sanoi hän hetken perästä tarkasti kuunneltuaan. Hän antoi laskukalterin naristen painua portin eteen, veti juoksuhaudan yli vievän sillan ylös ja otti torvensa seinältä. Ja kun hän näki hiukan hämähäkinverkkoa syntyneen sen sisään, puhdisti hän sen siitä.
Nyt tulivat matkueen etummaiset ratsastajat näkyviin metsänreunasta. Silloin sipasi Romeias oikealla kädellään otsaansa ja katseli kummeksien sinne päin. Hänen tutkimuksensa lopputuloksena oli sana: Naisväkeä! Hän lausui sen puolittain kysyvästi, puolittain huudahtaen, eikä siitä kuvastunut erityistä iloa eikä tyytyväisyyttä. Hän pani torven suulleen ja puhalsi kolmesti. Torvestaan houkutteli hän rämeän, häränmylvinää muistuttavan äänen, ja puhaltamisesta kävi selvästi ilmi, etteivät runottaret yhtä vähän kuin sulottaretkaan olleet seisoneet kummeina Romeiaan kätkyen ääressä Schwarzwaldin Villingenissä.