Herttuatar oli ylen ihastunut. Ekkehard ei tähän asti ollut millään tapaa näyttänyt omaavansa senkaltaisia lahjoja. Praxedis katseli varsinkin purppuraviittaa, jota herttuatar kuvassa kantoi, ja hymyili, aivan kuin tietäisi jonkun salaisuuden.
Hadwig rouva viittasi Ekkehardia lukemaan ja tulkitsemaan sepitelmänsä.
Suomeksi se kuului näin:
"Kun yöllä äsken istuin huoneessain
Ja vanhaa kirjoitusta tulkitsin,
Niin valon äkkäsin mä edessäin
Niin aavemaisen. Kuust' ei tullut se,
Vaan haamu loistava mua läheni.
OI' jumalhymy hällä huulillaan
Ja kiharoiden vehmaudessa
Hän laakerseppelt' kantoi ylvästä.
Hän kirjaan edessäni viitaten
Näin mulle lausui: En mä henki oo,
Mi rauhaas häiritsisi! Tervehdys
Ja onnentoivotus vain viestin' on
Mit' tuossa luet kuollein kirjaimin,
Sen sydänverelläin mä kirjoitin:
Siin' Troijan kadosta mä kertoilin,
Aeneaan retkistä ja Didosta,
Jumalten vihasta ja Rooman synnystä.
Jo tuhat vuotta siit' on kulunut;
Kuol' laulaja, ja kuoli kansanskin.
On hautain hiljainen. Vain joskus soi
Iloinen humu korjuujuhlasta
Ja laineen loiskina mun korvahain.
Mut äsken pohjatuuli herätti
Mun, kertomalla että kaukana
Siell' vierasmaalla mua luetaan:
Se muuan ruhtinatar jalo on
Mi lauluin saattaa uuteen pukuhun,
Maan kieleen saattaa käännetyiksi ne.
Luulimme kerran, että alppien
Lum'otsain juurella vain soita on,
Reinvirran synkät synnyt, kansakin,
Mi siellä asuu, raakalainen ois.
Nyt oma maan' mun unhottanut on, —
Luon' vierasten mä eloon virkoan.
Siit' tänään tullut oon mä kiittämään.
On jalon naisen, ylhäsyntyisen,
Tunnustus paras palkka laulajan.
Vie tervehdys nyt multa hänelle,
Joss' voima ynnä viisaus yhdistyy,
Mi on kuin Pallas pariss' jumalain,
Niin sotijatar haarniskoitu kuin
Turvaaja rauhan taitoin yleväin.
Viel' vuodet pitkät hälle suotakoon,
Ja kansallensa hyveet, väkevyys.
Ja konsa tuuli vieraan sävelen
Kuin harpunäänen tuopi korvaanne,
Niin muistakaa: Se Italian on
Ja minun, Virgiliuksen, tervehdys!