Hadwig katseli tätä näennäisesti välinpitämättömänä. Praxedis nosti maljaa valoa vastaan; sen sijaan että olisi hajonnut ihmeellisiksi muodostumiksi, oli tina pysynyt yhtenäisenä pitkähkönä herneenä. Himmeästi loisti se Hadwig rouvan kädellä.
"Jälleen arvoitus, joka kaipaa selitystä", pilaili Praxedis.
"Tulevaisuus on tällä kertaa männynkävyn muotoinen."
"Pikemmin kyyneleen!" virkkoi herttuatar vakavasti ja nojasi päänsä oikeaan käteensä.
Linnan maakerroksesta kuuluva äänekäs melu keskeytti enemmät ennustelemiset. Piikain nauruntyrskettä ja kirkunaa, miesäänten karkeaa murinaa ja kimakkata harpunsoittoa kajahti sekavana hälinänä yhä lähempää käytävästä. Pelokkaana ja apua pyytäin säntäsi palvelijattarien parvi salin kynnykselle; pitkä Friderun tukahutti vaivoin äänekkään kirouksen, pieni Hadumoth itki; heidän perässään kompuroi saliin kahdella jalalla vaivaloisesti kulkeva olento, joka oli puettu karhuntaljaan ja kantoi kasvoillaan maalattua ja mahtavalla kärsällä varustettua puunaamiota. Se murisi ja mörisi kuin saalista vainuava mesikämmen ja iski silloin tällöin vallattomasti harppunsa kieliä, joka punaisessa nauhassa riippui sen karvaiselta olkapäältä. Mutta kun juhlasalin ovi avautui ja kuului kahinaa herttuattaren hameesta, kääntyi yöllinen kummitus äkkiä ympäri ja kompuroi hitaasti kajahtelevaa käytävää pitkin, tiehensä.
Ijäkäs emäntäpiika puhkesi ensinnä sanoiksi ja kanteli herttuattarelle, että heidän alhaalla yhdessä istuessa ja joululahjoistaan iloitessa oli tuo mörkö hyökännyt sisään ja ensin soitettuaan harpullaan sievää tanssia oli puhaltanut kynttilät sammuksiin ja uhannut säikähtyneitä tyttöjä syleilyillä ja suuteloilla ja pitänyt pimeässä sellaista elämää, että heidän kaikkien oli ollut pakko lähteä pakoon; karhun karkeasta naurunröhötyksestä päättäen voi sen taljassa arvella herra Spazzon piilevän, sillä hyvän humalan otettuaan voi tämä olla saanut päähänsä tällä tavalla lopettaa jouluilot.
Hadwig rouva rauhoitti pelästyneet tytöt ja käski heidän menemään maata. Mutta ulkoa pihalta kuului vielä kerran ihmetyksen huuto; kaikki seisoivat yhdessä ryhmässä ja katselivat värähtämättä ylös torniin, sillä kauhea karhu oli noussut sinne ja käveli nyt tornin harjalla ja kurotti karvaisen päänsä tähtiin päin, ikäänkuin olisi tahtonut nyökätä kaimalleen siellä, Isolle Karhulle, tervehdyksen yläisiin ilmoihin.[20]
Sen hämärä haamu kuvastui vallan selvästi pilvetöntä taivasta vasten, ja sen mörinä kajahti aavemaisesti hiljaisessa yössä. Muttei ole kukaan kuolevainen saanut tietää, niitä kiiluvat tähdet silloin ilmaisivat Spazzo herran viinistä raskaalle mielelle…
Juuri samana keskiyön hetkenä oli Ekkehard polvillaan linnankappelin alttarin edessä ja lauloi hiljaa hymnejä jouluyön kunniaksi, niinkuin kirkon tapa vaati.
YHDESTOISTA LUKU.
Pakanaluolan vanhus.