Lopputalvi kului HohentwielilIä yksitoikkoisesti, mutta siltä nopeaan. Siellä rukoiltiin ja työskenneltiin, luettiin Virgiliusta ja tutkittiin grammatiikkaa, miten aina sattui. Hadwig rouva ei tehnyt enää mitään turhia kysymyksiä.
Laskiaisen aikaan tulivat lähiseudun aateliset tervehtimään herttuatarta, Nellenburgin ja Veringenin herrat, Argengaun vanha kreivi tyttärineen, Ravensburgin seitsemän Welfiä järven takaa ja monia muita. Silloin syötiin linnassa vankasti ja juotiin vielä vankemmasti.
Mutta sitte kävi siellä yhtä yksinäiseksi kuin ennenkin.
Maaliskuu tuli, rajut myrskyt kohisivat maan yli; ensimmäisenä tähtikirkkaana yönä nähtiin taivaalla pyrstötähti, ja haikara, joka viikon päivät oli linnan katonharjalla tyytyväisenä asustanut, lähti uudelleen pois näiltä seuduilta. Ihmiset pudistivat päätään näille oudoille merkeille; muuan paimen kertoi nähneensä vitjamadon, ja se merkitsee sotaa.
Ilkeä aavistus valtasi mielet. Kuten uhkaavan maantäristyksen tuntee jo kaukaa tulevaksi milloin lähteen kuivumisesta, milloin linnun hätäytyneestä lennosta, niin voi sotaakin ennustaa eräistä enteistä.
Spazzo herra, joka helmikuussa vielä oli urhoollisesti otellut viinitynnyrien takana, kulki nyt syviin mietteisiin vaipuneena ympäriinsä. "Tehkääpä minulle pieni palvelus", virkkoi hän eräänä iltana Ekkehardille. "Unessa näin kuolleen kalan, joka ui selällään. Tahdon tehdä testamenttini. Maailma on tullut vanhaksi ja seisoo enää vain toisella jalallaan; kohta se romahtaa kokoon. Hyvää yötä, rakas vanha viini! Tuhatvuotiseen valtakuntaan ei sitäpaitsi enää olekaan pitkältä; ollaan vietetty hauskaa elämää, ehkäpä lasketaan viimeiset vuodet sen takia kaksinkertaisiksi.
"Sen pitemmälle ei ihmiskunta enää jaksakaan mennä. Sivistys on edistynyt niin pitkälle, että Hohentwielin veroisessa linnassa on kasattu toistensa päälle enemmän kuin puoli tusinaa kirjoja; ja jos joku on lyöty verille asti, juoksee hän Gaukäräjille ja valittaa siitä, sen sijaan että kuten ennen pistäisi tulen vihamiehensä talon nurkkaan. Sitte menee maailma jo itsestään nurin."
Augsburgista tuli Reichenauhun muuan mies, joka toi ikävän sanoman. Ulrik piispa oli luvannut luostarille kallisarvoisen lahjan, P. Theopontuksen oikean käsivarren, hopealla ja jalokivillä runsaasti silattuna. Maata uhkaa vaara, antoi hän ilmoittaa, sen vuoksi hän ei uskalla lähettää aarretta.
Apotti käski sanansaattajan menemään ja kertomaan tästä herttuattarelle.
"Mitä hyvää tuotte?" kysyi tämä mieheltä.