"Virgilius saa hetkeksi jäädä rauhaan", sanoi hän tälle ja ilmoitti hänelle sanoman hunnilaisvaarasta.
Asiantila ei ollut erittäin ilahuttava.
Valtakunnan mahtavat ylimykset olivat pitkissä sisällisissä sodissa unhottaneet yhteisten polkujen astumisen; keisari, joka oli saksilaista heimoa eikä suuresti rakastanut schwaabeja, taisteli paraikaa kaukana Italiassa; tie Bodenjärvelle oli avoinna vihatuille vieraille. Heidän nimeäänkin oli totuttu kauhulla ajattelemaan. Jo pitkiä vuosia olivat heidän parvensa risteilleet virvatulten tavoin valtiollisesti repaleisen maan halki, joksi sen Kaarle Suuren kunnottomat seuraajat olivat saattaneet; alkaen Pohjanmeren rannoilta, missä Bremenin rauniot todistivat heidän käynnistään, aina Kalabrian eteläniemeen saakka, missä maan asukkaat miestä myöten suorittivat heille lunnaita päänsä päästimeksi, merkitsivät poltetut ja hävitetyt paikat heidän jälkiänsä…
"Jollei hurskas Ulrik piispa vain ole nähnyt kummituksia", sanoi herttuatar, "niin tulevat ne meitäkin tervehtimään; mitä nyt siis on tehtävä? Varustautuako taisteluun? Urhoollisuuskin on hulluutta, jos vihollinen on ylivoimainen. Ostaako rahalla ja verolla itselleen rauhan ja ärsyttää ne naapurien rajoille? Toiset ovat kyllä niin tehneet; meillä on kunniasta ja kunniattomuudesta toisenlainen käsitys.
"Sulkeutuako Twielimme turviin ja jättää maa alttiiksi? Siinä asuvat alamaisemme, joille olemme luvanneet herttuallista suojelustamme. Neuvokaa nyt minua!"
"Minun tietoni eivät ole varustetut sellaista tapausta varten", virkkoi
Ekkehard surullisesti.
Herttuatar oli kiihottunut. "Oi koulumestari", huusi hän moittivasti, "miksi taivas ei ole tehnyt teistä sotilasta? Silloin olisi moni asia paremmin päin!"
Silloin tahtoi Ekkehard loukkaantuneena lähteä tiehensä. Herttuattaren sana oli sattunut hänen sydämmensä sisimpään kuin nuoli ja istui siellä syvällä. Moitteessa oli hiukkasen perää, sen vuoksi se häntä niin surettikin.
"Ekkehard!" huusi Hadwig rouva hänen jälkeensä, "te ette saa mennä! Teidän on tiedoillanne palveltava kotiseutuanne, ja mitä ette vielä tiedä, se on teidän opittava. Minä lähetän teidät erään luo, joka osaa antaa neuvoa tällaisissa asioissa, jos hän vielä elää. Tahdotteko toimittaa asiani?"
Ekkehard oli kääntynyt takaisin. "En vielä koskaan ole hidastellut täyttäessäni valtiattareni käskyä", virkkoi hän.