"Mutta ette saa säikähtyä, vaikka tuo henkilö teistä tuntuisikin tylyltä ja järeältä; hän on saanut kärsiä paljon vääryyttä menneiltä sukupolvilta; nykyiset eivät häntä enää tunnekaan. Elkää myöskään siitä pelästykö, jos hän teistä näyttää kovin vanhalta ja lihavalta."
Ekkehard oli kuunnellut tarkkaavaisesti: "En oikein ymmärrä teitä…"
"Se ei tee mitään", lausui herttuatar. "Teidän on huomenna lähdettävä Sipplingeniin järven taa ja sieltä edelleen Überlingen-järvelle; missä sen rannalla kallio äkkijyrkästi suistuu alas aaltoon, siinä on vanhoina aikoina hakattu kiveen kaikenlaisia luolia ihmisasunnoiksi. Jos näette nuotiosavun nousevan vuoren sisästä, niin menkää sinne sisälle. Siellä löydätte sen, ketä tarkoitan. Hänelle puhukaa minun puolestani hunneista…"
"Kenen luokse valtiattareni minut lähettää?" kysyi Ekkehard jännityksellä.
"Pakanaluolan vanhuksen luo," sanoi Hadwig. "Tällä seudulla ei häntä tunneta millään muulla nimellä. Mutta odottakaapas!" jatkoi hän, "minun on annettava teille tunnussana siltä varalta, ettei teitä muuten laskettaisi sisään." Hän astui arkulleen ja kaiveli kauvan korujensa ja muiden esineiden seassa; viimein toi hän siitä liuskakivitaulun, johon oli piirretty muutamia sanoja. "Tämä kirjoitus lausukaa hänelle ynnä minun tervehdykseni."
Ekkehard luki. Tauluun oli kirjoitettu kaksi hämäräsisältöistä latinalaista sanaa: neque enim! — ei mitään muuta. "Tässähän ei ole mitään järkeä", virkkoi hän.
"Ei tee mitään", sanoi Hadwig rouva, "vanhus kyllä tietää, mitä se merkitsee…"
Ennenkun kukko seuraavana päivänä aamua kutsui, oli Ekkehard jo ratsastanut ulos Hohentwielin linnan portista. Kylmä aamuilma hiveli hänen kasvojaan, hän veti kaapun tiiviimmäksi ympärilleen. "Miksei taivas teistä tehnyt sotamiestä? Silloin olisi moni asia paremmin!" Herttuattaren pilkalliset sanat seurasivat häntä kuin varjo. Ne kiihottivat häntä miehekkäisiin päätöksiin. "Annappa vaaran tulla", ajatteli hän, "silloin ei hän ole näkevä koulumestaria kirjojensa takana!"
Hänen ratsunsa kulki hyvää ravia eteenpäin. Muutamassa hetkessä hän ratsasti niiden metsäisten kunnaiden yli, jotka erottavat Alajärven Überlingenistä. Herttuattaren verotilan Sermatingenin kohdalla häntä jo tervehti hymyilyllään järven sininen aalto; hän jätti hevosensa isännän haltuun ja astui polkua pitkin alas järven rantaan.
Muutamalla kallionkielekkeellä hän viivähti hetkisen lavean näköalan houkuttelemana. Hänen katseensa lensi vapaasti vedenpinnan ylitse aina Rhätiläisille alpeille asti, jotka kristallikirkkaana muurina rajoittavat maisemata taivasta vastaan.