Missä hietakivikalliot äkkijyrkkinä nousivat järven sylistä, sieltä kohosi poimutteleva polku ylöspäin. Kallioon hakatut portaat helpottivat kulkua; kallioseinän helakasta vaaleudesta silmiinpistävät tummat luola-ikkunat osoittivat kulkijalle paikan, missä Rooman vallan aikoma tuntemattomat miehet olivat valmistaneet itselleen katakombien tapaisen turvapaikan.
Nousu oli Ekkehardille vaikeata. Viimein seisoi hän tasaisella neliömäisellä paikalla, joka ruohoa kasvaen ulkoni kallioseinästä muutaman jalan laveudelta pitkin ja poikin. Hänen edessään avautui miehenkorkuinen sisäänkäytävä vuoreen. Sieltä töytäsi häntä vastaan haukkuen ja ikenet irvissä suunnaton musta koira, joka karsaasti katseli munkkia; jos tämä astui askeleenkaan eteenpäin, olisi peto käynyt hänen kurkkuunsa. Asema ei ollut kadehdittava: takaisin ei voinut ajatellakaan mennä, eikä Ekkehardilla ollut mitään asetta, niinpä jäi hän seisomaan paikalleen jäykästi tuijottaen vastustajaansa. Viimein näkyi ovenviereisestä ikkuna-aukeamasta pörhöinen harmaja tukka, palavat silmät ja punertava parta.
"Kutsukaa toki koiranne takaisin!" huusi Ekkehard.
Ei kulunut montaa hetkeä, ennenkun harmajapää ilmestyi sisäänkäytävälle.
Hän oli keihäällä varustettu.
"Takaisin, Mummolin!" huusi hän.
Vastahakoisesti totteli iso eläin. Vasta kun vanhus heristi sitä keihäällä, vetäytyi se muristen takaisin.
"Teidän koiranne olisi lyötävä kuoliaaksi ja ripustettava yhdeksän jalan korkeuteen ovenne yläpuolelle, kunnes se märkänisi ja kappaleina tippuisi päällenne", virkkoi Ekkehard suuttuneena. "Vähällä piti, ettei se syössyt minua veteen." Hän katsahti taakseen: huimaavassa syvyydessä loiski järvi suoraan hänen allansa.
"Pakanaluolille eivät teidän lakinne ulotu!" vastasi harmajapää tuikeasti. "Meidän lakimme on: Kaksi miehenpituutta minusta, tai lyön kallosi sisään."
Ekkehard yritti käydä eteenpäin.
"Malttakaas!" huusi vanhus ja laski keihäänsä poikittain käytävän eteen, "niin helposti ei se käy päinsä. Minne matka?"