"Oletteko sairas?" kysyi Ekkehard osaaottavasti.
"Sairasko?" sanoi vanhus — "sairautta se mahtaa olla! Olen siitä kärsinyt niin kauvan, että se jo tuntuu vanhalta tuttavalta. Oletteko te koskaan kärsinyt päänkipua? Neuvonpa teitä, ettette koskaan lähde taisteluun, jos teitä päänkipu ahdistaa, elkää myöskään päättäkö rauhaa, sillä se voi teille maksaa valtakunnan, tämä päänkipu…"
"Eikö mikään lääkäri voisi…" tahtoi Ekkehard kysyä.
"Siihen ei riitä lääkärien viisaus. Hyväähän ne kyllä ovat minulle tarkottaneet."
Hän osotti otsaansa, jossa kaksi vanhaa arpea kävi ristikkäin. "Katsokaas tänne! Jos ne teille tällaista tahtovat määrätä, niin elkää ruvetko siihen otteluun! Jaloistani ne ripustivat minut nuorina päivinäni riippumaan, sitte leikkasivat päätäni — hiukkasen verta ja hiukkasen järkeä laskivat minusta ulos — ei mikään auttanut!
"Cremonassa — Zedekias lie ollut se juutalainen oppinut nimeltään — kyselivät ne tähdiltä neuvoa ja asettivat minut yöhämärän aikaan seisomaan metsäviikunapuun alle; olihan se aika pitkä manaus, jolla ne koettivat ajaa päänkipua minusta puuhun, mutta ei mikään auttanut!
"Saksassa sekottivat kravunsilmäjauheeseen hiukan tomua Pyhän Markuksen haudasta ja määräsivät sitä minulle; ei siitäkään apua tullut. Nyt olen siihen jo tottunut. Kovimman kivistyksen nuolee Mummolinin karkea kieli pois. Tulehan tänne, kelpo Mummolin, sinä joka vielä et ole minua pettänyt…"
Hän vaikeni hengästyneenä ja silitti koiraa.
"Sanomani…" alotti Ekkehard.
Mutta äijä viittasi hänelle: "Malttakaahan mieltänne, tyhjällä vatsalla ei ole hyvä puhua. Lienette jo hyvin nälkäinen. Mikään ei ole halvempaa ja pyhempää kuin nälkäisenä olo, kuten se dekaani sanoi, jolta vieraansa kuudesta lohimullosta söi viisi ja jätti hänelle pienimmän. Joka siellä ulkona maailmassa on liikkunut, se ei hevillä sitä sanaa unhota. Rauching, laitappa meille ruokaa!"