Palvelijavanhus meni viereiseen luolakomeroon, josta oli tehty keittiö, ja pian kiemurteli savureijästä valkoinen pilvi siniseen avaruuteen. Pöydän virkaa teki suuri kivilaaka. Aterian pääosana oli keitetty hauki, joka ijässä kilpaili molempien isäntien kanssa, sillä sen liha oli sitkeätä kuin nahka. Myöskin ruukullisen viiniä kantoi Rauching pöydälle, mutta se viini oli kasvanut Sipplingenin kunnailla, jotka munkki Leumundin sanojen mukaan voivat kerskata happamimmasta viinistä, mitä Bodenjärven ympärillä saadaan. Rauching tarjoili ruokaa eikä istunut mukaan syömään.
"No mitä hyvää tuotte minulle?" kysyi vanhus, kun hoikka ateria oli päättynyt.
"Ei hyviä, vaan huonoja uutisia; hunnit ovat tunkeutuneet valtakuntaan, ja pian kopisevat niiden hevosten kaviot Schwaabin mantereella.
"Oikein!" sanoi ukko, "se on teille omiaan. Ovatko ehkä normannitkin jälleen kulussa?"
"Puhuttepa omituisesti", virkkoi Ekkehard.
Vanhuksen silmät alkoivat loistaa. "Ja vaikka vihollisia kasvaisi teille kuin sieniä sateen jälkeen, niin olette ne ansainneet, te ja teidän herranne. Rauching, täytä lasisi, hunnit tulevat … neque enim! Nyt saa teille se keitos maistua, jonka herranne ovat suolanneet. Suuri ja ylpeä valtakunta oli rakennettu Ebrosta aina Raabiin ja tanskalaismuuriin asti, johon ei rottakaan olisi päässyt hiipimään sisälle ilman että hyvät vartijat sen olisivat nitistäneet — niin kiinteästi oli suuri keisari Kaarle…"
"Jota Jumala siunatkoon!" huusi Rauching väliin.
"… sen muurannut kokoon heimoista, jotka kerran yhdessä olivat roomalaisille opettaneet mistä viisi hirttä on poikki; silloin pysyivät hunnit arkoina tiloillaan Tonavan varsilla, silloin ei niille puhaltanut sovelias tuuli, ja jos ne uskalsivat liikahtaakaan, ei niiden puisesta leirikaupungista Pannonian sydämmessä jäänyt lastuakaan jälelle, niin niitä frankkilaisten joukot pitelivät… Mutta omille mahtaville kävi se tukalaksi, ettei kukin heistä saanut olla maailman herra; silloin piti oteltaman omien kynnysten sisäpuolella… Kapina, sisällinen sota ja valtionkavallus, ne maistuivat paremmalta, ja viimeisen Kaarlen heimoa he syöksivät valtaistuimelta — valtakunnan yhteyden ylläpitäjästä on tullut kerjäläinen, jonka täytyy syödä maustamatonta vesivelliä. No niin, ja nyt ovat teidän herranne, joille äpärä Arnulf ja oma vallattomuutensa olivat mieluisemmat, saaneet hunnit niskoilleen, ja vanhat ajat jälleen uudistuvat semmoisina miksi kuningas Attila ne kuvasi. Tunnetteko tuon kuvan Milanon palatsissa?
"Sinne oli maalattu Rooman keisari valtaistuimellaan istuvana ja skyyttalaiset ruhtinaat jalkojensa juuressa viruen; tulipa silloin sinne Attila kuningas ratsullaan ja katseli kuvaa kauvan ja nauroi ja sanoi: 'Aivan oikein, pieni muutos vain!' Ja hän antoi maalata valtaistuimella istuvalle omat piirteensä, ja ne, jotka hänen edessään polvistuivat ja tyhjensivät verokultia säkeistään, olivat roomalaisia cæsareita…
"Kuva on siellä vielä tänäkin päivänä…"