"Vanhoja asioita muistelette", sanoi Ekkehard.
"Vanhoja asioita!" huusi ukko, "minulle eivät viimeiset neljäkymmentä vuotta ole antaneet muuta kuin hätää ja kurjuutta. Vanhoja asioita! Ne tekevät hyvää sille, joka ne tuntee, sillä niistä näkee, miten isien synnit kostetaan lapsille ja lastenlapsille. Tiedättekö, mistä syystä Kaarle Suuri itki ainoan kerran elämässään? 'Niin kauvan kuin minä elän, ovat ne vain lastenleikkiä', sanoi hän, kun hänelle ilmoitettiin normannilaisten merirosvojen tulosta, 'mutta minua säälittää jälkeentulevaiseni!'"
"Mutta onhan meille vielä yksi keisari ja yksi valtakunta", lausui
Ekkehard.
"Onko teillä vielä?" virkkoi vanhus ja joi kulauksen hapanta sipplingiläistään ja pudisti itseään. "Toivon hänelle onnea. Kulmakivet ovat hajoitetut ja rakennus on mätä. Kun herrat käyvät omavaltaisiksi, ei mikään valtakunta voi pysyä pystyssä; joiden pitäisi totella, ne hallitsevat, ja jonka pitäisi hallita, sen täytyy imarrella niitä, joita hänellä on valta käskeä. Kuulinpa kerrottavan eräästä, jolle uskolliset alamaisensa lähettivät piikiviä verorahojen asemasta, ja kreiviltä, joka oli veroa lähetetty kokoamaan, oli pää pantu samaan säkkiin. Kuka hänetkään on kostanut?"
"Keisari", sanoi Ekkehard, "taistelee Italiassa ja hankkii maalle sotakunniaa."
"Oi Italia, Italia!" jatkoi vanhus, "siinä tulee vielä paha pistin
Saksan ruumiiseen. Tuon ainoan kerran antoi suuri Kaarle…"
"Jota Jumala siunatkoon!" pisti Rauching väliin.
"… puhaltaa savua silmiinsä. Se oli paha päivä, jolloin ne Roomassa panivat kruunun hänen päähänsä, eikä silloin kukaan niin nauranut partaansa kuin se Pietarin istuimella istuva. Hän kyllä tarvitsi meitä — mutta mitä on meillä Italian kanssa tekemistä? Katsokaa ulos: suottako ylenee tuo vuoristoseinä taivasta kohti? Maat sen takana kuuluvat Byzantiumin hallitsijoille, ja oikeudella; kreikkalainen viekkaus saa siellä enemmän toimeen kuin saksalainen voima; mutta Kaarle Suuren seuraajat eivät ole tehneet muuta kuin ikuisesti uudistaneet hänen erehdyksensä. Mitä hän näytti heille järjellisiä tehtäviä, sen ovat he tallanneet jalkainsa alle; pohjassa ja idässä oli yllin kyllin tekemistä, mutta Italiaan piti heidän juosta kuin olisi siellä Rooman takana vetämässä iso magneettikivi. Olen usein mietiskellyt, mikähän se oikeastaan vie meitä tälle väärälle uralle; — jollei se ole piru itse, niin voi se olla vain niiden hyvä viini."
Ekkehardia oli vanhuksen puhe surettanut. Tämä näytti huomaavan sen. "Elkää antako sen painaa mieltänne, mitä tällainen haudattu ukko puhuu", sanoi hän, "täällä pakanaluolassa me emme muuta osaakaan puhua; mutta totuus on usein ottanut majansa luoliin, kun hulluus ulkona maata kiertää."
"Haudattuko?" kysyi Ekkehard ihmeissään.