"Voitte kumminkin siitä huolimatta juoda kanssani", sanoi vanhus leikkiä laskein. "Oli tarpeellista, että kuolin maailmalta, kun päänkipu ja nuo konnat saattoivat minut häpeään. Elkää sentään minua noilla silmillä katselko, munkkiseni. Istukaahan tuohon kivipenkille, tahdon kertoa teille kauniin tarinan — voitte tehdä siitä laulun luutan säestyksellä…
"Olipa kerran keisari, jolla oli perin vähän hauskoja päiviä, sillä hänen valtakuntansa oli suuri ja hän itse paksu ja vahva ja päänkipu ahdisti häntä aina siitä saakka, jolloin hän valtaistuimelle nousi. Sen vuoksi hän otti itselleen valtiokanslerin, jolla oli terävä pää ja joka osasi ajatella paremmin kuin herransa, sillä hän oli hoikkanen ja laiha kuin humalasalko eikä hänen tarvinnut kärsiä päänkipua. Keisari oli nostanut hänet loasta kunniaan, sillä hän oli hevosenkengittäjän poika, ja osotti hänelle paljon hyvyyttä ja teki kaikki mitä ikinä hän neuvoi, tekipä häpeällisen rauhankin normannien kanssa, sillä kansleri sanoi hänelle: 'Se on pikkuseikka ja oli hänellä tärkeämpiäkin asioita suoritettavana kuin riidellä parin kurjan merirosvon kanssa!' Sillä kansleri kävi siihen aikaan keisarin puolison luona ja pani tämän heikon pään pyörälle harpunsoitollaan ja vietteli yhtä rinnan jaloimpia alemannilaisneitoja ja teki liiton keisarinsa vihamiesten kanssa. Ja kun tämä viimein kutsui kokoon valtiopäivät saadakseen hädässään veroa, seisoi hänen laiha kanslerinsa siellä ensimmäisenä niiden joukossa, jotka häntä vastaan puhuivat; sanoilla 'neque enim' alotti hän puheensa ja vaati häntä erotettavaksi valtaistuimelta ja puhui niin myrkyllisesti ja viekkaasti normannien kanssa solmittua rauhaa vastaan, että kaikki luopuivat laillisesta herrastaan, niinkuin lehdet, jotka tuuli hajoittaa. Ja he huusivat, että nyt oli paksun miehen valta ohitse ja erottivat hänet keisariudesta; kolminkertainen kruunu päässään oli tämä ratsastanut Triburiin, mutta kun hän sieltä palasi, ei hänellä ollut muuta mitä omaksensa nimittää kuin vaatteet päällänsä, ja istuessaan Mainzissa piispanpalatsin oven edessä oli hän iloinen, kun akkunasta ojennettiin hänelle lautasellinen keittoa ravinnoksi.
"Luitward von Vercelli oli tuo kelpo kansleri nimeltään — Jumala palkitkoon hänelle ansionsa mukaan ja keisarinna Richardikselle ja koko joukolle!
"Mutta kun schwaabilaiset armahtivat tuota kaikkien hylkäämää miestä ja antoivat hänelle pienoisen maatalon henkensä pitämiseksi ja ajattelivat lähteä sotavoimalla kostamaan hänen loukkaajilleen, silloin lähetti Luitward vielä murhaajiakin hänen kimppuunsa. Oli muuan ihana yö hänen maatilallaan Neidengenissä, myrsky taittoi puunoksia metsässä ja kolisutti akkunanluukkuja; erotettu keisari ei päänkivultaan saanut nukutuksi, vaan oli noussut katolle jotta myrsky hänen tuskiaan lieventäisi; silloin murtautuivat murhaajat sisään ja etsivät ja vainusivat häntä joka sopesta. Olipa se miellyttävä tunnelma, vakuutan teille, istua pakottavin päin kylmänä yönä katonharjalla ja kuulla kuinka ne roistot siellä alhaalla ulisivat, kun eivät saaneet uhriaan kuristetuksi ja heitetyksi kaivoon…
"Joka kerran sellaista on kokenut, sen on parasta jo kuolla.
"Ja Neidingenin paksu Meginhart oli juuri sattumoiksi pudonnut puusta ja taittanut niskansa, niin että hänet voi asettaa paarille ja kuuluuttaa koko maassa, että virasta erotettu keisari viimeinkin oli kuollut. Ja lienee se ollut kaunis ruumissaatto, kun hänet kannettiin Reichenauhun; taivas selkeni pilvistä ja valonsäde lankesi arkulle ja he pitivät liikuttavan ruumispuheen haudatessaan hänet alttarin oikealle puolelle, — että häneltä oli riistetty arvonsa ja valtakuntansa, se oli taivaan sallimus hänelle koettelemukseksi ja opetukseksi, ja kun hän sitä kärsivällisesti oli kantanut, voi toivoa että Herra hänet palkitsi iankaikkisuuden kruunulla sen sijasta, jonka hän täällä alhaalla oli menettänyt… Näin he jaarittelivat eivätkä tienneet, että se, jota he luulivat hautaavansa, samana hetkenä kiluineen ja kaluineen vetäytyi maailmaa kiroten pakanaluolan yksinäisyyteen."
Ukko naurahti: "Täällä on turvallista ja rauhallista muistella vanhoja historioita; maljanne, veikkoseni: kuolleet eläkööt! Ja Luitward se lopulta kuitenkin tuli petetyksi; vaikka hänen keisarinsa kantaakin tänäpäivänä vanhaa hattureuhkaa kultavirvan asemasta ja juo sipplingiläistä kultaisen Reininviinin sijasta, niin elää hän kuitenkin yhä vielä, sen sijaan kun koko laihojen suku on jo hautaan astunut. Ja tähdet ne sittekin ovat oikeassa, kun hänen syntyessään ennustivat hänen saavan loppunsa ritaris-ottelun tuoksinassa. Hunnit tulevat … tule sinäkin pian, hilpeä kuolema!"
Ekkehard oli kuunnellut jännityksellä. "Herra, miten ihmeelliset ovatkaan sinun tiesi!" huusi hän ja tahtoi langeta polvilleen ja suudella vanhuksen kättä, mutta tämä ei sallinut. "Sillä ei enää ole mitään merkitystä", sanoi hän, "ottakaa tekin tästä esimerkki…"
"Saksanmaa on teille ja teidän heimollenne tehnyt suurta vääryyttä…" yritti Ekkehard lohduttaa.
"Saksanmaa!" lausui vanhus, "sille en vihaa pidä; edistyköön se ja kukoistakoon ja nauttikoon rauhaa ja saakoon hallitsijan, joka vie sen voittoon ja kunniaan ja ei kärsi päänkipua, kun normannit jälleen saapuvat, ja jolla ei ole kanslerinaan ketään Luitward Vercelli nimistä. Ne vaan, jotka ovat hänen vaatteensa keskenään jakaneet ja niistä heittäneet arpaa…"