"Niiden päälle satakoon taivaasta tulta ja tulikiveä!" jyrisi Rauching luolan perältä.
"Minkä vastauksen saan viedä teiltä valtiattarelleni?" kysyi Ekkehard, tyhjennettyään pikarinsa.
"Hunnienko suhteen?" sanoi ukko. "Minusta juttu on hyvin yksinkertainen. Sanokaa herttuattarellenne, että menköön hän metsään ja katsokoon miten siili tekee, kun viholliset sitä ahdistavat. Se vetäytyy keräksi ja nostaa piikkinsä pystyyn, joka siihen koskee, se pistää sormiinsa. Schwaabinmaalla on kylliksi keihäitä. Tehkää te siilin tavoin! Eikä teille munkeillekaan olisi haitaksi, vaikka tarttuisitte keihääseen.
"Ja jos valtiattarenne tahtoo vielä jotain muuta tietää, niin sanokaa hänelle tunnussana, joka avaa tien pakanaluolaan. Rauching, miten se kuuluukaan?"
"Kaksi miehenpituutta ruumiista, taikka lyön kallonne sisään!" vastasi kysytty.
"Ja jos rauhasta puhe tulee, niin sanokaa hänelle että pakanaluolan vanhus kerran teki huonon rauhan, muttei enää toista sellaista solmisi vaikka pääkipu hänellä nyt on yhtä ankara kuin silloinkin; hän tahtoisi nyt mieluummin itse satuloida ratsunsa kun sotatorvet kutsuvat — lukekaa messu hänen sielunsa puolesta, jos elätte tämän hänen viimeisen ratsastuksensa jälkeen."
Vanhus oli haastanut harvinaisen vilkkaasti. Äkkiä puuttui ääni hänen kurkkuunsa, hengitys kävi vaikeaksi ja hän kallisti päänsä. "Se alkaa taas!" sanoi hän.
Rauching, tuo vanha palvelija, kiiruhti hänen luokseen ja tarjosi hänelle vettä juotavaksi. Hengenahdistus ei siitä heltynyt.
"Meidän on toisia keinoja käyttäminen", sanoi Rauching. Hän vyörytti luolan perältä esiin raskaan kiviharkon; se oli miehenkorkuinen ja oli siinä jälkiä muinaisista veistoksista. Sen asetti hän pystyyn seinää vasten, niin että se näytti ihmisenhaamulta, jolla oli piispan hiippa päässä. Rauching tarttui valtavaan puukarahkaan, antoi isännälleen toisen samanlaisen ja alkoi sitte pieksää kivikuvaa lausua jonottaen samalla hitaasti ja totisesti kuin litaniaa seuraavaa manausta: "Luitward von Vercelli, valtionkavaltaja, avionrikkoja, neque enim! Nunnanryöstäjä, vallananastaja, neque enim!…" Tiheään satelivat iskut, kunnes vanhuksen kuihtuneille kasvoille ilmestyi viimein hymy; hän nousi vaivoin pystyyn ja alkoi hänkin piestä kivikuvaa heikoilla voimillaan.
"Kirjoitettu on: piispan täytyy olla nuhteeton", lausui hän Rauchingin tapaan, "tuossa sinulle normannilaisrauhasta! Tuossa keisarinna Richardiksen viettelemisestä, neque enim! Tuossa Triburin valtiopäivistä ja tuossa Arnulfin keisarinvaalista! Neque enim!"