Luola kajahteli jykevistä iskuista; vanhuksen mieli kävi yhä hilpeämmäksi, hän takoi itsensä kuumaksi vanhalla vihallaan.
Ekkehard ei oikein ymmärtänyt tällaista sodankäyntiä. Hänestä rupesi tuntumaan kamalalta. Hän otti jäähyväiset ja lähti luolasta.
"Hauskaako oli teillä tuon vanhan narrin luona?" kysyi Sermatingenin isäntä häneltä satuloidessaan hänen hevostaan. "Vieläkö hän yhä puhelee menettäneensä kruunun ja valtakunnan? Ha ha!"[22]
Ekkehard ratsasti tiehensä. Pyökkimetsässä ennusti heleä oras kevään tuloa. Muuan nuori munkki Reichenausta ratsasti samaa tietä. Hilpeästi kuin aseittenkilinä kaikui hänen laulunsa metsän hiljaisuudessa:
"Oi uljas, reipas nuoriso, nyt hetkes on!
Jo huudot kutsuu kautta maan sun taistohon!
Ja porttis, tornis vartioi sä visusti,
On kavala, ken lähestyy nyt vastaasi.
Ja vartiohuudot kaikukoon ain valleilta,
Ja kaiku sille vastatkoon: eja vigila!"[23]
Se oli laulu, jota Mutinan yövartijat lauloivat, kun hunnit piirittivät tätä italialaista piispankaupunkia. Munkki oli itse kolme vuotta aikaisemmin ollut siellä vartiana P. Geminiuksen kirkon ovella ja tunsi hyvin hunnien nuolien suhinan; kun aavistus uusista taisteluista käy ilman kautta, muistuvat vanhat sotalaulut jälleen mieleen.
KAHDESTOISTA LUKU.
Hunnien tulo.
"Vanhus on oikeassa", sanoi Hadwig rouva, Ekkehardin esitettyä hänelle käyntinsä tulokset. "Jos vihollinen uhkaa, on meidän varustautuminen, jos se hyökkää kimppuumme, on meidän iskettävä vastaan; menetelmä on niin yksinkertainen, ettei oikeastaan olisi tarvinnut sen suhteen keneltäkään neuvoa kysyä. Luulenpa melkein, että se on paha vihollisemme, joka on kylvänyt tämän paljon miettimisen ja aprikoimisen kuin minkäkin rikkaruohon Saksanmaahan. Ken horjuu, se on lähellä lankeemistaan, ja ken tahtoo olla liian älykäs, se itse kaivaa itselleen hautansa; — me varustaudumme!"
Tämä kiihottunut ja piakkoin vaarallinen asiaintila saattoi herttuattaren iloiseksi ja hyvälle päälle; samaten viihtyy lohenmullokin mainiosti kohisevassa vuoripurossa, joka vaahdoten hyppelee kallioiden yli, mutta tyynessä vedessä se menehtyy. Eikä ylhäisten osottama luja päättäväisyys koskaan jää vaikuttamatta vallanalaisiin. Vihollisen tuimaan vastaanottamiseen varustauduttiin pontevasti. Korkean Twielin tornista hulmusi sotalippu kauvas yli lähiseudun; kautta metsien ja vainioiden kuuluivat sotatorven töräykset kutsuen syrjäisintenkin laaksojen miespuoliset asujat aseihin; vain köyhyys vapautti sotapalveluksesta. Kellä oli enemmän kuin kaksi mitanalaa omaa maata, se oli velvoitettu heti ensi kutsunnalla saapumaan asustettuna korkealle Twielille, jonka luonto itse oli määrännyt kokouspaikaksi. Lähetit risteilivät halki Hegaun. Maa alkoi nousta liikkeeseen; syvällä jylhässä hongistossa olivat miilunpolttajat kokoutuneet yhteen ja yksi niistä heilutti raskasta puoshakaa päänsä päällä aivan kuin iskeäkseen ja sanoi: "Käypä se vielä laatuun; minä lähden myös mukaan!"