Pappien, vanhusten ja vaivaisten oville koputettiin myös: "Ken ei itse voi lähteä sotaan, se rukoilkoon muiden puolesta!" Kaikille rannoille kävi tämä sanoma, aina etäiseen Sankt Galleniin asti.
Reichenaun rauhalliselle saarelle lähetettiin Ekkehard sanaa viemään, herttuatar niin käski. Matka olisi hänestä maistunut happamelta, jos muunlaisista asioista olisi puhe ollut. Hänen oli määrä tarjota luostarin asukkaille turvapaikka Hohentwielillä vaaran aikana.
Siellä olivat jo kaikki liikkeessä. Luostarin puistossa sijaitsevan suihkulähteen luo olivat veljet kokoutuneet. Oli lienteä keväinen päivä, mutta kukaan ei joutunut taivaan kirkasta sineä ihailemaan; he puhuivat huonoista ajoista ja pitivät neuvoa keskenään. Heidän oli vaikea ajatella eroamista rakkaaksi käyneestä hiljaisuudesta luostarinmuurien sisäpuolella.
"Pyhä Markus", sanoi muuan, "on suojeleva omiansa ja lyövä vihollisen sokeudella, niin että se ratsastaa ohitsemme, tai on hän nostattava Bodenjärven yli reunojensa, niin että se nielee hunnit niinkuin Punainen meri Egyptin joukot."
Mutta vanha Simon Bardo virkkoi: "Tuo lasku ei ole aivan varma; ja jollei joku paikka ole täydellisesti ympäröity muureilla ja torneilla, on parasta lähteä siitä. Mutta missä äyrinkään verran on saalista saatava, siitä ei hunni koskaan ratsasta ohitse; vaikka kuolleen haudalle panisitte kultakolikon, kasvaisi sen käsi maan lävitse sitä siepatakseen."
"Pyhä Pirminius!" valitti puutarhuri-veli, "kuka sitte hoitaa yrtti- ja kasvitarhaamme, jos meidän pois on lähteminen?" — "Entä kanat?" sanoi toinen, jonka suloisin huvi oli kanatarhan hoito. "Sitäkö varten olemme ostaneet kolme tusinaa italialaisia kanoja, jotta ne vihollisen suuhun joutuisivat?"
"Entäpä jos kirjoittaisi niille pontevan kirjeen", ehdotti kolmas.
"Eiväthän ne sentään liene sellaisia epattoja, että tahtoisivat loukata
Jumalaa ja hänen pyhiään."
Simon Bardo hymyili. "Mene lammaspaimeneksi", sanoi hän sääliväisesti, "ja juo kamomillahaudosta, sinä joka tahdot hunneille kirjoittaa pontevia kirjeitä. Oi, etten tuonut vanhaa ylitulitusmestariani Kedrenosta mukanani Alppien yli! Silloinpa olisimme päästäneet vihollista vastaan valkean, paljon kirkkaamman kuin se puutarhaan paistava kuutamo, josta autuas apotti Valafrid vainaja sielunsa ystävättärelle niin kauniita säkeitä sepitti.[24] Tuonne niemekkeen luo upottaisimme pari alusta, tänne satamaan samaten ja rantoja kiertämään panisimme pitkät polttoputket — hei, miten hunnit lentäisivät hajalleen, kun ilmaan leimahtaisi tulinen käärme, joka heidän päälleen suihkuttaisi naftaliekkejään. Mutta mitäpä te tiedätte kreikkalaisesta tulesta! Oi Kedrenos, ylitulittajani Kedrenos!"
Ekkehard oli saapunut luostariin ja kysyi apottia. Muuan palveleva veli vei hänet tämän suojiin. Mutta siellä ei hän ollut tavattavissa eikä muuallakaan.
"Varuskamarista hänet löydämme", sanoi muuan ohikulkeva veli. Ekkehard vietiin varuskammioon, joka sijaitsi luostarin päätornissa. Sinne oli koottu paljon aseita ja haarniskoita, joilla luostari varusti asemiehensä taisteluun. Siellä viimeinkin tavattiin apotti Wazmann; hän oli tykkänään tomupilven peittämä, sillä hän oli koetellut seinillä riippuvia aseita ja varuksia. Ruoste ja tomu niiden pinnalla todisti niiden kauvan rauhassa levänneen. Apotti oli juuri panemassa rengaspanssaria päälleen erään vaaleatukkaisen luostarikoululaisen avulla; hän ojenteli käsivarsiaan koetellakseen sopiko rautapaita mukavasti hänen päälleen.