"Astukaa vain lähemmäksi", huusi hän Ekkehardille, "nyt ovat toiset ajat ja toisenlainen vastaanotto!"
Ekkehard ilmoitti hänelle herttuattaren sanoman. "Olisin itsekin pyrkinyt Hohentwielille, jollette te olisi tullut kutsumaan", lausui apotti. Hän tarttui raskaaseen kalpaan ja iski sillä ilmaan, niin että Ekkehardin täytyi hypähtää muutamia askelia syrjään; terävästä suhinasta, joka huimausta seurasi, voi kyllä arvata, ettei apotti Wazmann nyt vasta ensi kertaa kalpaa käytellyt.
"Tästä tulee täysi tosi", sanoi hän. "Altdorfiin Schussenthalissa ne ovat jo saapuneet, niin että pian näemme liekkien leimahtelevan Lindausta. Tahdotteko tekin valita itsellenne haarniskan? Tuo tuolla, joka on varustettu miekankannattimella, suojelee kyllä ihonne vaikka minkälaisilta iskuilta."
Ekkehard kiitti. Apotti laskeutui hänen kanssaan alas varuskammiosta. Rengaspanssari miellytti häntä, niin että hän piti sen yllänsä ja viskasi vain ruskean kaavun sen päälle; niin astui hän kinastelevien veljien joukkoon kuin Herran jättiläinen, sanoo hänestä Ekkehardin kronikka.
"Pyhä Markus ilmestyi viime yönä vuoteeni ääreen", huusi apotti, "ja hän lausui viitaten korkealle Twielille: 'Sinne tahtovat minun luuni, jottei minkään pakanan käsi niitä saisi saastuttaa.' Nouskaa ja sonnustakaa itsenne taisteluun! Rukoillen ja Jumalaan turvaten on sielunne tähän asti kamppaillut pahaa vihollistamme vastaan, nyt. on teidän nyrkkiennekin todistettava, että olette kunnon sotijoita. Sillä jotka nyt teitä uhkaavat, ne ovat perkeleen poikia, syöjätärten ja pahojen henkien sikiöitä ne ovat Aasian aroilta, perkeleen palvelemista ovat kaikki heidän tekonsa, ja helvettiin he jälleen palaavat, kun heidän aikansa on tullut!"
Silloin kävi huolettomimmallekin veljistä selväksi, että vakava vaara todella uhkasi. Hyväksyvä mutina kuului heidän riveistään; tieteitten harjoittaminen ei vielä ollut heitä niin veltostuttanut, ettei sotaretki olisi tarjonnut hauskaa vaihetusta.
Muutamaan omenapuuhun nojaten seisoi veli Rudimann, kellarimestari, ja hänen otsansa oli vetäytynyt syviin ryppyihin. Ekkehard näki hänet ja astui hänen luoksensa tahtoen syleillä häntä merkiksi siitä, että yhteinen hätä sovittaa vanhat vihat. Mutta Rudimann viittasi hänelle kieltävästi sanoen: "Minä tiedän mitä tahdotte!" Kaapunsa poimusta hän veti karkean karvalangan, viskasi sen maahan ja polki sitä jalallaan. "Niin kauvan kun hunnilaisen hevosen kavio tallaa Saksanmaata", lausui hän, "olkoon kaikki kauna tempaistu irti sydämmestäni niinkuin tämä lanka vaatteestani; mutta jos jäämme vielä eloon sodan loputtua, niin kudottakoon taas kaikki entiselleen niinkuin olikin!"
Hän käänsi selkänsä Ekkehardille ja meni alas kellariinsa tärkeälle toimelle. Rivittäin seisoi tässä korkeakaarisessa suojassa tynnyreitä tynnyrin vieressä, eikä yksikään kumissut tyhjältä, kun niihin koputti. Rudimann oli kutsunut paikalle muutamia muurareja; näillä hän teetätti kellarintapaisen holvin, johon viinikellarin varoista sijoitettiin kolme tynnyriä. "Jollei vihollinen löydä oikeata kellaria, niin käy se käsiksi tähän", ajatteli kellarimestari itsekseen, "ja jos karvas sipplingiläinen, jonka heille jätän alttiiksi, tekee tehtävänsä, ei monikaan hunneista kykene kunnolla seuraamaan joukon mukana."
Työmiesten asetettua ne kivet paikalleen, joilla sisempi kellarinovi muurattiin umpeen, meni Rudimann vielä kerta sinne sisälle. Eräästä yksikseen jätetystä tynnyristä hän täytti ruukkunsa ja tyhjensi sen; sitte risti hän kätensä aivan kuin rukoillakseen. "Jää Jumalan haltuun, punainen Meersburgerviini!" lausui hän. Ja kyynel vierähti hänen silmästään…
Kiire ja kuhina kävi joka haaralla luostarissa. Varuskammiossa jaettiin aseet munkkien kesken, mutta niitä oli liian vähän jokaisen saada. Samaten oli nahkalakeissa ja panssareissa paljon korjailtavaa.