Aarrekammiossa sälytettiin luostarin kalleudet mukaan matkalle: kultainen risti, jossa oli pisara pyhää verta, valkoinen marmorimalja, josta kerran häävieraat Kananeassa ammensivat viiniä, pyhimysjäännöslippaita, apotinsauva, ehtoollisastia — kaikki sijoitettiin raskaisiin arkkuihin ja vietiin alas laivoihin; myöskin yritettiin hinata mukaan raskas läpinäkyväinen vihreä smaragdi, joka painoi kahdeksankolmatta naulaa. "Jättäkää se vain jälelle", sanoi apotti.
"Mitä? Suuren Kaarle keisarin vieraslahjako, luostarimme kallein aarre, jonka vertaista ei enää mistään vuoresta tavata?" kysyi palveleva veli ihmeissään.
"Tunnenpa erään lasinleikkaajan Veneziassa, joka osaa tehdä toisen samanlaisen, jos hunnit tämän laahaavat mukaansa", vastasi apotti ajattelemattomasti.
Aarre pantiin takaisin kaappiinsa.[25]
Ei ollut vielä ilta, kun kaikki olivat valmiit lähtemään. Apotti kutsui veljekset kokoon luostarinpihaan; kaikki tulivat paitsi yhtä. "Missä Heribald on?" kysyi hän.
Heribald oli muuan hurskas veli, jonka pelkkä ulkonäkö jo saattoi vakavuuden monen otsalla vaihtumaan hilpeydeksi. Nuorina päivinään oli hänen imettäjänsä pudottanut hänet pihakivitykselle, niin että hän siitä oli ijäkseen käynyt vähän pehmeäpäiseksi; mutta hänen sydämmensä oli oikeata lajia ja hän iloitsi Jumalan ihanasta luonnosta yhtä paljon kuin joku muu suuresta viisaudestaan ylistetty mies.
Jotkut veljistä lähtivät etsimään Heribaldia.
Hän oli kopissaan. Keltaisen ruskea luostarikissa oli varmaankin raapaissut häntä, sillä hän oli sitonut nuoran sen ruumiin ympärille ja ripustanut sen naulaan seinälleen; vanha eläin riippui ilmassa ja sylki ja naukui vimmatusti, mutta sen noloa tilaa säälimättä heilutti mielipuoli sitä lempeästi edestakaisin ja puheli sille latinaa.
"Matkaan, Heribald!" huusivat toverit, "meidän on jättäminen saaremme."
"Paetkoon ken tahtoo", vastasi tämä, "Heribald ei lähde minnekään!"