"Tulehan järkiisi, Heribald, ja seuraa meitä! Apotti on niin käskenyt."
Silloin otti Heribald toisen kenkänsä jalastaan ja näytti sitä veljille.
"Kenkä meni rikki jo viime vuonna", lausui hän. "Silloin Heribald meni taloudenhoitajan tykö: 'Anna minulle vuotuinen nahankappaleeni', sanoi Heribald, 'jotta valmistaisin itselleni uudet kengät!' Mutta silloin sanoi taloudenhoitaja: 'Elä sinä astu kenkiäsi länttään, niin ne eivät mene rikki' — ja jätti nahan antamatta; ja kun Heribald sitte valitti taloudenhoitajan käytöksestä apotille, sanoi tämä: 'Sinun tapaisesi narri juoskoon paljain jaloin!' Nyt ei Heribaldilla ole kelvollisia kenkiä, ja rikkinäisillä hän ei lähde vieraisiin ihmisiin…"
Sellaisille syille ei käynyt mitään kumoavaa keksiminen. Silloin tarttuivat veljet häneen kiini vahvoin kourin kantaakseen hänet mukanaan; mutta käytävässä hän riistäytyi heidän käsistään ja pakeni tuulen nopeudella alas kirkkoon ja sieltä niitä portaita ylöspäin, jotka johtivat kirkon torniin. Sinne päästyään istahti hän ylimmälle huipulle ja veti tikaportaat luokseen ylös, niin että oli mahdotonta tavottaa enää häntä.
Kiiniottajat kertoivat onnistumattomasta yrityksestään apotille. "Jättäkää hänet rauhaan", sanoi tämä, "lapsilla ja hulluilla on oma suojelusenkelinsä."
Kaksi suurta purjealusta odotti rannassa lähtijöitä. Pienempiin veneisiin otti sijansa luostarin palvelusväki ja mitä muita asui Reichenaussa; se oli aika kirjava lauma.
Muuan pursi täynnä palvelustyttöjä oli jo Kerhildiksen johdolla lähtenyt matkaan; he eivät itsekään tienneet mihin pyrkivät, mutta pelko heissä oli tällä kertaa suurempi kuin uteliaisuus saada nähdä outoja viiksiniekkoja ratsureja.
Nyt saapuivat jo munkitkin rantaan; se oli merkillinen näky: useimmat olivat aseilla varustetut ja astuivat tietään virsiä laulaen, toiset kantoivat P. Markuksen ruumisarkkua, ja perässä kävivät apotti, Ekkehard ja luostariteinit. He loivat vielä viimeisen murheellisen katsahduksen monivuotiseen kotiinsa ja astuivat sitte laivoihin.
Mutta kun he olivat päässeet selälle, rupesivat luostarin kaikki kellot soimaan: se oli mielipuoli Heribald, joka viritti heille jäähyväissoiton. Sitte ilmestyi hän kirkontornin uloimmalle reunalle ja huusi korkealla äänellä heille hyvästiksi: "Dominus vobiscum!" — johon laivoista jotkut totuttuun tapaan vastasivat: "Et cum spiritu tuo!"
Väkevä tuuli väreilytti järven aaltoja. Selkä oli vasta äskettäin päässyt vapaaksi, niin että sillä vielä uiskenteli suuria jääkappaleita, joiden välistä munkkien oli varsin työläs poimutella eteenpäin.