Allapäin istuivat ne munkeista, jotka suojelivat P. Markuksen ruumisarkkua; joskus löi laine laidan ylitse heidän päällensä. Mutta suorana ja uljaana kohosi apotti Wazmannin korkea vartalo esiin joukosta, ja hänen vaippansa liehui ylpeästi tuulessa.
"Herra käy edellämme", lausui hän, "niinkuin hän tulipatsaassa kävi Israelin lasten edellä; hän on kanssamme paetessamme, ja hän on oleva myöskin mukanamme iloisella paluumatkallamme!…"
Heleänä kuutamoyönä nousi Reichenaun munkkisaattue ylös korkealle Twielille. Elatuksesta oli täällä huolta pidetty. Pyhimyksen arkku sijoitettiin linnan kappeliin, missä veljistä kuusi piti sen ympärillä rukouksia yötä ja päivää.
Hohentwielin linna muuttui seuraavina päivinä hilpeäksi sotaleiriksi. Aseihin kutsuttuja alustalaisia oli jo saapunut muutamia satoja, ja Reichenaun munkkien tultua lisäksi kasvoi joukko yhdeksälläkymmenellä sotakuntoisella miehellä. Joutuun hankittiin kaikkea, mitä lähestyvä taistelu vaati. Jo kauvan ennen auringonnousua herätti ahkera vasarainpauke nukkuvat. Nuolia ja keihäänkärkiä valmistettiin tukuttain; kaivon luona seisoi suuri tahko, jolla ruostuneet miekat terotettiin. Vanha vasuntekijä Weiterdingenistä oli poikineen hankittu linnaan; he istuivat lehmuksen alla ja kutoivat lautalevyjen päälle sitkeän pajukudoksen, tämän päälle jälleen naulattiin parkittu nahka, ja niin oli kilpi valmis. Toiset istuivat iloisesti liekitsevän lieden ääressä ja valoivat lyijystä heittokoneen kuulia; tomuttuneita nuijia ja tapparoita karkaistiin valkeassa uuteen kuntoon. "Jos tuo kolahtaa jonkun pakanan kalloon", sanoi Rudimann heiluttaen raskasta piikkiruoskaa päänsä yli, "niin uran se siihen uurtaa!"
Ketkä aikaisemmin olivat olleet sodassa mukana, ne kokoutuivat vanhan soturin Simon Bardon ympärille. "Teidän luoksenne Saksaan sen on tultava, ken tahtoo vanhuutensa päivät levossa viettää", oli hän leikillään sanonut herttuattarelle. Mutta aseidenkilinä virkisti hänen mieltänsä kuin vanha Reininviini; terävin silmin ja sanoin hän harjoitti kokemattomia aseidenkäyttöön, ja linnanpiha kaikui munkkien raskaista askelista, kun ne hänen johdollaan opettelivat keihäshyökkäystä suletuin rivin. "Muurejakin teillä kaadattaisi", virkkoi vanhus nyökäten tyytyväisesti päätään, "kunhan vain kerran on saanut teidät lämpenemään."
Nuoremmista valittiin ne, joilla oli tarkka silmä ja notkeat jäsenet, jousimiehiksi. Ahkerasti nämä harjoittelivat taitoaan. Raikas riemu kuului kerran pihan toisesta päästä keihäsmiesten korviin; joutilas väki oli valmistanut olista miehenkuvaisen, jolla oli kruunu pöllönsulista päässä, kuusisyinen ruoska kädessä ja punainen sydämmenmuotoinen kangaspala rinnalla. Se oli jousimiehille maalitauluna.
"Se on hunnilaiskuningas Attila", huusivat he, "ken osaa sitä sydämmeen?"
"Pilkatkaa te vain mitä pilkkaatte", lausui Hadwig rouva balkoniltaan, mistä katseli menoa. "Hän kyllä hääyönään sai ilkeän lopun, mutta hänen henkensä kulkee yhä edelleen mahtavana kautta maailman; ja jälkeentulevaisemme saavat vielä vannoa hänen nimeensä."
"Kunpa ne vain yhtä tarkasti osaisivat häneen kuin nuo tuolla alhaalla!" sanoi Praxedis. Sillä samassa kajahti eläköönhuuto pihalta, olkimies huojui ja viimein kaatui maahan väpättävä nuoli sydämmessään.
Ekkehard tuli saliin. Hän oli urhoollisesti marssinut muiden mukana, hänen kasvonsa hehkuivat ja outo kypärä oli tehnyt hänen otsaansa punaisen viirun. Kiihottuneena unohti hän jättää keihäänsäkin ulos oven viereen. Tyytyväisesti hymyillen katseli Hadwig rouva häntä; hänelläpä ei ollutkaan enää hidas grammatiikan opettaja edessään… Ekkehard kumarsi syvään valtiattarelleen. "Virkaveljeni Reichenausta", lausui hän, "antavat minun ilmoittaa janon hiipineen heidän riveihinsä."