Alhaalla väentuvassa istuivat munkit ja sotilaat ja söivät meluten päivällistään. Hadwig rouva oli kutsunut molemmat apotit ja jalosukuiset vieraansa luoksensa saliin; siinä oli paljon kyselemistä ja paljon vastaamista.
Silloin kertoi apotti Cralo luostarinsa kohtalon.
"Tällä kertaa", sanoi hän, "oli vaara niellä meidät suoraan suuhunsa. Tuskin oli hunneista sana saatu, kun maa tärisi niiden hevosten kavionkopinasta. Nyt oli pikainen toimi välttämätön. Luostarioppilaat lähetin Wasserburgin vahvaan linnoitukseen, missä Aristokles ja Cicero saavat nyt hetken aikaa tomuttua ja pojat onkia kaloja Bodenjärvestä, jolleivät opettajansa anna heille tuimempaa työtä. Itsellemme olimme varustaneet erään toisen vahvan linnoituksen pakopaikaksi: missä Sitter-puro kohisee petäjiä kasvavan kapean laakson halki, siellä oli meillä mainio paikka, jylhän metsän erottama muusta maailmasta, niin ettei terävinkään pakanallinen vainunokka olisi voinut haistaa jälkiämme; sinne rakensimme lujan varustuksen tornineen ja muureineen ja vihimme sen Pyhälle Kolminaisuudelle — se meitä siitä hyvästä suojelisi vihollisiltamme.
"Mutta rakennuksemme ei ollut vielä vesikatossa, kun järveltä tuli sanantuojia, ja 'Paetkaa Jumalan tähden!' oli heidän sanomansa. Taivas punersi murhapoltoista ja vartiovalkeista, ilma kajahteli pakenevien valituksista ja ohi kiirehtävien kuormarattaiden kolinasta. Silloin lähdimme mekin matkaamme. Kullat ja kalleudet, Pyhän Galluksen ja Pyhän Othmarin luut arkkuineen, koko luostarin aarre oli jo saatettu varmaan turvapaikkaan, kirjat oli lähetetty teinien mukana Wasserburgiin; mutta ruokaa ja juomaa ei oltu ennätetty juuri ollenkaan ajattelemaan, vain niukasti oli niitä varustettu metsälinnoitukseemme; mutta sinne oli sittekin niine hyvineen paettava. Vasta matkalla huomasivat veljet unohtaneensa sokean Thieton vanhusten soppeen, muttei kukaan kääntynyt takaisin häntä noutamaan, niin poltti maa jalkain alla. Sitte istuimme joitakuita päiviä piilopirtissämme, usein yölläkin karaten aseihin luullessamme puron kohinaa ja hongikon tohinaa hunnien hevosten polkemiseksi. Mutta kerran kuului joku heleällä äänellä pyytävän päästä sisälle. Arkana ja miltei hengettömänä nääntymyksestä tuli luostarioppilas Burkard. Ystävyydestä Romeiasta, portinvartijaa, kohtaan oli hän jäänyt tämän kumppaniksi luostariin, ilman että me sitä älysimme. Hän toi huonoja sanomia; pelosta, jota oli tuntenut, oli hän yhdessä yössä saanut joitakuita harmaita karvoja nuoreen päähänsä."
Apotin ääni värisi. Hän keskeytti kertomuksensa ja joi kulauksen viiniä. "Herra olkoon kaikille kristillisille vainajille armollinen", jatkoi hän sitte liikutettuna, "hänen valkeutensa valistakoon heitä ja antakoon hän heille iankaikkisen elämän!"
"Amen!" lisäsivät pöytäkumppanit.
"Mitä tarkoitatte?" kysyi herttuatar. Praxedis oli hypähtänyt seisomaan ja astui emäntänsä istuimen taakse; hän kiinnitti kiihkeästi kyselevän katseen kertojaan.
"Vasta kun joku on kuollut, huomaavat jälkeenjääneet hänen todellisen arvonsa", lausui Cralo ja jatkoi jälleen kertomustaan seuraavaan tapaan:
Romeias, tuo uskollisin kaikista vartioista, ei ollut lähtenyt muiden mukaan. Hän oli sanonut tahtovansa säilyttää vartiapaikkansa viimeiseen asti; hän oli sulkenut luostarin sisäänkäytävät, pannut varmaan talteen kaikki arvokkaan irtaimiston ja tehnyt vartiokävelyä muureilla, teini Burkard mukanaan; sitte oli hän istunut asestettuna pitämään vahtia tornikammiossaan. Silloin tulla karautti hurja joukko hunnilaisia ratsureja muurien alle, tähystäen varovaisesti joka taholle; Romeias törähytti tavalliset vartiatoitotukset ja juoksi sitte suojelusmuurin toiseen päähän törähyttäen siellä uudelleen, aivan kuin olisi luostarissa kaikki ollut asianmukaisessa kunnossa ja varustuksessa. Sitte sanoi hän teinille: "Nyt on aika lähteä tiehensä!" Kiinnitettyään vanhan kuihtuneen kukkakimpun rautalakkiinsa meni hän nuorukaisen kanssa alas sokean Thieton luo; tämä ei mitenkään tahtonut jättää rakasta soppeansa, mutta he laskivat hänet kahden keihään päälle ja kantoivat hänet siten mukanaan paeten takaportista Schwarza-laaksoon päin.
Jo olivat hunnit nousseet ratsuiltaan ja kiivenneet muureille, ja kun luostarista ei kuulunut hiiskahdustakaan, tulvivat ne sisään kuin muurahaiset mesikakulle; mutta Romeias kulki tällä välin vakavin askelin vuorenrinnettä ylöspäin harmajapäisen kannettavansa kanssa. "Elköön kukaan sanoko luostarin torninvartijasta, että hän pakanakoirien edellä olisi hypyksi pistänyt" — näin rohkaisi hän nuorta toveriansa. Mutta pian olivat hunnit hänen kintereillään, ja niiden hurjat huudot saivat laakson kajahtelemaan; vielä palasen matkaa kulettua suhahtelivat niiden nuolet jo pakolaisten ympärillä. Siten saapuivat nämä naiserakoiden majoille asti. Mutta siellä oli itse Romeiaskin saanut ällistyä. Aivan kuin olisi rauha ollut maassa, niin humisi Wiboradin kimakka veisuu heille vastaan. Taivaallisessa ilmestyksessä oli hänelle ilmoitettu lähestyvä kuolemansa; senpä vuoksi ei hurskas rippi-isä Waldramikaan ollut saanut taivutetuksi häntä pakenemaan. "Mökkini on minun taistelutantereeni, missä olen kamppaillut sielun pahaa vihollista vastaan; ja Jumalan uljas soturi Pyhä Martinus suojelee minua ruumiillansa", niin puheli hän ja jäi istumaan majaansa kaikkien muiden paetessa.