Kun metsälinnoitukseen oli mahdoton ennättää, valitsi Romeias syrjimmäisen erakkomajan. Kalliolla seisoen laski hän Thieto-vanhuksen katon kautta sisään mökkiin, suudeltuaan häntä viimeisen kerran; sitte käski hän teinin paeta matkaansa sanoen: "Minulle voi tapahtua jotakin inhimillistä, mene sinä ja sano metsälinnassa oleville, että kävisivät sokeata katsomassa." Turhaan oli Burkard pyydellyt ja rukoillut häntä seuraamaan viitaten Nisuksen ja Euryaluksen esimerkkiin, jotka myöskin pakenivat metsän hämärään volskilaisten ylivoiman tieltä. "Minun pitäisi silloin juosta liian nopeaan", oli Romeias vastannut, "kuumentuminen on epäterveellistä ja tekee rinnan kipeäksi; minä tahdon vaihtaa pari sanaa noiden perkeleen poikien kanssa."
Hän meni Wiboradin majalle ja koputti luukulle. "Ojennahan tänne kätesi, vanha louhikäärme", huusi hän sisään, "tehkäämme sovinto keskenämme!" Ja Wiborad oli todella ojentanut hänelle kuihtuneen kätensä… Sitte vieritti Romeias muutamia kallionlohkareita jyrkän polun suulle, niin että pääsy Schwarza-laaksosta tuli suletuksi, otti kilven selästään ja heilutteli keihästään; liehuvin hiuksin seisoi hän tuulessa ja puhalsi vielä kerran isoon vartiatorveensa, ensin äkäisesti ja taisteluun vaativasti, sitte hiljaa ja pehmeästi, kunnes nuoli tuli metsästä ja tärähti torven kupuun. Sen perästä valahti kokonainen nuolisade hänen päällensä, mutta hän vangitsi nuolet kilpeensä ja pudisti ne sitte maahan; joskus yritti hunneista joku hiipiä kallioita myöten hänen selkänsä taakse, mutta Romeiaksen keihäs karisti ne alas. Hyökkäykset kävivät yhä tuimemmiksi, yhä kiihkeämmäksi taistelun tuoksina, mutta pelottomasta lauloi Wiborad virttään:
"Hävitä heidät, Herra, vihassasi, hävitä heidät, ettei heitä enää ole, jotta he tuntisivat, että Jumala hallitsee Israelia aina maan ääriin saakka. Sela…"
Näin kauvan oli Burkard katsellut tappelun menoa; sitte oli hän kääntynyt pakoon. Silloin oli metsälinnoituksessa käyty levottomiksi ja lähetetty vielä samana yönä muutamia veljiä tutkimaan sokean Thieton tilaa. Erakkojen kummulla oli hiljaista näiden lähestyessä; kuu valaisi surmattujen hunnien ruumiita, ja siellä löysivät veljet…
Äänekäs itku keskeytti kertojaa. Praxedis piteli vaivoin itseään pystyssä nojaten herttuattaren nojatuoliin ja itki katkerasti.
"… Siellä löysivät veljet", jatkoi apotti, "Romeiaan silvotun ruumiin; hänen päänsä olivat hunnit hakanneet irti ja vieneet voitonmerkikseen; hän makasi kilvellään, pidellen yhä vielä kuihtunutta kukkakimppua, kypärikoristettaan nyrkitetyssä kourassaan. Jumala olkoon hänen sielulleen armollinen: 'Ken elämänsä alhaalla uskolla päättää, sille Jumala taivaassa autuuden säätää!' Wiboradin mökin ovelle he saivat turhaan koputtaa; sen katolla olivat tiiliskivet rikotut. Silloin nousi yksi heistä katolle ja katsoi sisään: pienen alttarinsa edessä virui eukkoparka verissään, kolme ammottavaa miekanhaavaa päälaessaan; Herra on suonut hänelle marttyyrikruunun pakanain iskuista."
Läsnäolijat pysyivät liikutettuina äänettöminä. Hadwig rouvakin oli liikutettu.
"Toin mukanani tänne hurskaan vaimon hunnun", virkkoi Cralo, "se on pesty ja pyhitetty hänen verellään; ripustakaa se linnan kappeliin. Ainoastaan sokea Thieto vanhus jäi vahingoittumatta; piilossa vihollisilta nukkui hän syrjäisessä mökissään kalliolla. 'Näin unessa, että ijäinen rauha oli tullut maailmaan', oli hän sanonut veljille, kun nämä herättivät hänet.
"Mutta kaukaisessa Sitter-laaksossakaan ei rauhaa kauvan kestänyt. Hunnit keksivät jälkemme, ja siitä alkoi tuoksina ja meteli sellainen, ettei siinä hongikossa ennen ole moista kuultu. Muurimme olivat vankat ja rohkeutemme luja, mutta nälkäisistä miehistä tuntuu piiritettynäolo ikävältä; toissapäivänä olivat vähäiset ruokavaramme jo loppuun syödyt. Illan hämärtäessä näimme savupatsaita kohoavan palavasta luostaristamme, — silloin mursimme yöllisenä hetkenä itsellemme tien vihollisen lävitse; Herra oli kanssamme ja auttoi meidät onnellisesti hädästä ja omat miekkammekin tekivät osansa; ja nyt olemme tulleet tänne teidän luoksenne…"
Apotti kumarsi herttuattarelle —