"… kodittomina ja orpoina kuin linnut, joiden pesään salama on iskenyt, emmekä tuo mukanamme muuta kuin tiedon, että hunnit, jotka Jumala hävittäköön, seuraavat kintereillämme…"
"Mitä pikemmin ne tulevat, sen parempi!" lausui Reichenaun apotti uhkamielisesti ja kohotti pikarinsa.
"Voitto Jumalan sotijain uljaille aseille!" toivotti herttuatar ja kilisti hänen kanssaan.
"Ja kosto urhean Romeiaksen puolesta!" virkkoi Praxedis hiljaa ja kyynelsilmin, kun laiha Fridinger joi hänen lasiaan.
Oli tullut jo myöhä ilta. Hurjaa laulua ja aseidenkilinää kaikui vielä alemmasta salista. Se nuori veli, joka oli tullut Mutinasta Reichenauhun, oli jälleen virittänyt vartiolaulunsa.
Tilaisuutta totiseen toimeen ei enää tarvinnutkaan kauvan vartoa.
KOLMASTOISTA LUKU.
Heribald ja hänen vieraansa.
Reichenaussa oli hiljaista ja autiota, sen jälkeen kun luostarin asukkaat olivat lähteneet sieltä. Heikkopäinen Heribald oli nyt herra ja mestari saarella. Yksinäisyytensä miellytti häntä. Tuntikausia istui hän järven rannalla ja viskeli piikiviä selälle, niin että ne hilpeästi hyppelivät pintaa pitkin. Jos ne jo heti alussa vajosivat pohjaan, torui hän niitä.
Kanatarhan asukkaiden kanssa hän piti ahkeraan puhetta ja ruokki niitä säännöllisesti. "Jos pysytte siivolla", sanoi hän kerta niille, "eivätkä veljet palaja takaisin, niin pitää Heribald teille saarnan." Luostarissa hän monella tavoin huvitti itseään; yksinäisyydessä pistää päähän kaikenlaisia hyödyllisiä aatteita. — Taloudenhoitaja oli suututtanut häntä kieltämällä häneltä nahkaa kenkien paikkaamiseen; sen vuoksi meni Heribald taloudenhoitajan tyhjäksi jääneeseen kammioon, löi hänen ison kivisen vesiruukkunsa sirpaleiksi ja samaten hänen kolme kukkaruukkuaan ja repi hänen olkipatjansa kahtia ja täytti sen lastuilla ja muulla roskalla. Sitte koetti hän itse, miltä tuntuisi näin täytetyllä patjalla maata; kun kova täyte oli kylläkin tuntuva, naurahti Heribald tyytyväisesti ja meni sen jälkeen apotti Vazmannin huoneisiin.