Myöskin apottiin hän oli harmistunut, koska tämä oli monesti antanut rangaista häntä. Mutta apotin suojista kaikki tavarat olivat viedyt mukaan tai pannut lukon taakse, ei hänelle jäänyt muuta kostonnautintoa, kuin että potkaisi apotin nahkaselkäiseltä nojatuolilta jalan poikki. Sitte liitti hän sen taidokkaasti jälleen yhteen, niinkuin ei mitään olisi tapahtunut. "Rusahtaapa se aika somasti kokoon, kun apotti palaa ja tahtoo heittäytyä mukavasti vanhaan nojatuoliinsa. Lihaasi on sinun kurittaminen, sanoo Pyhä Benediktuskin. Mutta Heribald ei suinkaan ole tuolia rikkonut, sen ovat hunnit tehneet…" Hän rukoili, veisasi virsiä ja harjoitti hartauttaan, niinkuin veljeskunnan säännöt määräsivät. Säädetyt seitsemän hetkeä päivässä hän pysyi tuskallisen tarkasti kopissaan, aivan kuin olisi se hänelle ollut määrätty rangaistukseksi jonkun laiminlyömisen takia, ja keskiyön aikaan laskeutui hän hartauteen alas luostarikirkkoon.
Samaan aikaan, jolloin Heribaldin munkkitoverit istuivat herttuattaren linnassa mässäämässä yhdessä Sankt Gallenilaisten veljiensä kanssa, seisoi tämä alhaalla kuorissa. Pelottavan mustana hiipi yö holvia myöten hänen ympärilleen, ikuinen lamppu tuikutti hämärästi, mutta hän viritti pelottomasti ja heleällä äänellä sisäänkäymisvirren: "Herra, astu minun avukseni! Herra, riennä tuekseni!" ja lauloi sitte kolmannen psalmin, jota Daavid kerran oli laulanut paetessaan poikansa Absalomin tieltä. Saavuttuaan siihen kohtaan, jossa toisen kuoron oli määrä vastata vastasäkeistöllä, pysähtyi hän vanhan tavan mukaan ja odotti vastausta; mutta kun hiljaisessa kirkossa ei kuulunut hiiskaustakaan, löi hän kädellä otsaansa. "Niin, niin", mutisi hän, "he ovat kaikki poissa ja Heribald on itsekseen…" Sitte tahtoi hän laulaa myöskin neljännenkolmatta psalmin, kuten yöllisen hartaushetken sääntö määräsi; mutta silloin sammui ikuinen lamppu, muuan yölepakko oli siivellään sivuuttanut siihen. Ulkona riehui myrsky ja vettä satoi ankarasti; raskaita pisaroita putoili kirkon katolle ja rapisi ikkunoihin. Silloin alkoi hänestä jo viimein tuntua kamalalta. "Pyhä Benediktus", huusi hän korkealla äänellä, "ota armollisesti huomioon, ettei se ole Heribaldin syy, jotta vastasäkeistöä ei lauleta!" Hän kompuroi pimeässä ulos kuorista; tiukka tuulenhenki tulla vihelsi sisään hautakuorin akkunasta, niin että syntyi kamalasti vinkuva ääni. Käytävässä repi toinen tuulenpuuska kaapua hänen päältään. "Joko taas olet täällä, kiusaaja helvetistä", huusi hän, "joko taas minun täytyy tapella kanssasi?"
Yhtään pelkäämättä hän palasi alttarin luo ja tarttui puiseen ristiin, jonka apotti oli jättänyt jälelle. "Pyhän Kolminaisuuden nimessä, astu vain tänne, sinä mato saatana, Heribald odottaa sinua!" Rohkeana seisoi hän alttarin portailla, tuuli jatkoi ulvomistaan, mutta perkelettä ei kuulunut… "Se sai jo kylläkseen viime kerralla!" virkkoi Heribald hymyillen tyytyväisesti. Vuosi takaperin oli paha vihollinen ilmestynyt hänelle ison vahtikoiran hahmossa ja oli haukkunut häntä; mutta Heribald oli varustautunut vahvalla seipäällä ja iskenyt pirua niin urhokkaasti, että seiväs oli katkennut…
Sitte huusi Heribald vielä valikoidun joukon solvaussanoja sinne päin, mistä ilmavirta kävi; mutta kun ketään ei saapunut häntä häiritsemään, asetti hän ristin jälleen alttarille ja "Kyrie eleisonia" mutisten palasi kammioonsa. Aina kirkkaaseen päivään asti nukkui hän siellä vanhurskaan unta.
Aurinko helotti korkealla taivaalla, kun Heribald asteli hilpein mielin edestakaisin luostarin edustalla. Sittekun hän koulunpenkillä istuessaan oli nauttinut loma-ajan riemuista, ei hänelle oltu juuri suotu aikaa levähtämiseen. "Lepo on sielun pahin vihollinen!" oli P. Benediktus sanonut, ja sen vuoksi olikin hänen oppilaittensa säädetty tarkasti käyttämään ne hetket päivästä, jotka eivät menneet hartauteen, ahkeraan käsityöhön. Heribald ei ollut oppinut minkäänlaista ammattia, jonka vuoksi häntä oli käytetty halkojenhakkaamiseen ja muuhun karkeaan työhön. Mutta nyt hän astui kädet ristissä rinnalla kallistuvien halkopinojen ohitse ja katseli naureskellen ylös erääseen luostarin akkunaan. "No, tulehan toki alas, isä Rudimann", huusi hän, "ja komenna Heribaldia halonhakkuuseen! Sinähän pidit niin hyvää huolta, että veljet tekivät tehtävänsä ja moitit Heribaldia huonoksi Jumalan rengiksi, kun hän katseli taivaalla liiteleviä pilviä, — miksi et nyt täytä virkaasi?"
Mikään kaiku ei antanut vastausta heikkopäisen löpinälle. Silloin veti hän halkopinosta pari alimmaista puuta pois, niin että koko läjä romahti kokoon. "Kaadu vain", jatkoi hän keskustelua, "Heribald pitää tänään vapaapäivää eikä rupea sinua pystyyn pinomaan. Apotti on pötkinyt tiehensä, veljet ovat pötkineet tiehensä, niin että heille tapahtuu vallan oikein, kun täällä kaikki romahtaa maahan."
Näin ansiokkaan työn tehtyään Heribald palasi luostarin puutarhaan. Vallan toisenlaiset mietteet pyörivät nyt hänen aivoissaan: hän ajatteli leikata kimpun kaikkein paraita vihanneksia päivällisateriakseen ja valmistaa ne hienommin kuin isä kyökkimestari konsanaan. Hän herkutteli mielessään ajattelemalla, miten hän säälittä käyttäisi hyväkseen öljyruukun sisällystä ja sipuleista valitsisi kaikkein suurimmat … kun valkeahiekkaisella rannalla äkkiä kohosi tomupilvi ilmaan ja ratsumiehiä näyttäytyi…
"Joko olette siellä?" huusi munkki ja teki ristinmerkin ja hänen huulensa hymisivät hätäistä rukousta; mutta pian laskeutui totuttu tyytyväinen hymy jälleen hänen huulilleen.
"Muukalaisille matkamiehille ja pyhiinvaeltajille annettakoon herranhuoneen ovella aina kristillinen tervehdys", mutisi hän, "minä menen heitä vastaanottamaan."
Mutta jälleen uusi ajatus välähti hänen aivojensa halki; hän löi kädellä otsaansa ja sanoi: "Enkö ole luostarikoulussa istuessani lukenut vanhanajan historiaa ja kuullut kerrottavan, miten Rooman senaattorit odottivat senoonisia gallialaisia? Viittoihinsa kääriytyneinä, norsunluinen valtikka kädessään, istuivat vanhukset tuoleillaan, kasvot liikkumattomina kuin vaskisilla jumalakuvilla. Latinanopettajamme ei meille turhia jaaritellut; se mahtoi olla todella arvokas vastaanotto! Heribald myöskin osaa sen!"