… Lievä heikkopäisyys saattaa joskus olla kadehdittavakin osa elämässä: mikä muille näyttää mustalta, se on sellaisella varustetulle viherjäistä tai sinistä; mutkitteleva on hänen polkunsa, mutta hän ei huomaa käärmeitä jotka ruohokossa väjyvät; ja kuilun ylitse, johon viisas päätä pahkaa syöksyy, hoipertelee hän vaaraa aavistamattakaan…
Kuruulista tuolia ei siihen aikaan sattunut luostarissa olemaan. Heribald vieritti mahtavan tammipölkyn luostaripihaan johtavalle portille. "Mihin tarpeeseen sitte olisimmekaan lukeneet maallista historiaa, jollemme siitä saa ammennetuksi hyviä neuvoja?" virkkoi hän ja istui tyytyväisenä pölkylleen odottelemaan mitä tuleman piti.
Järven toisella rannalla liikkui parvi ratsumiehiä; ohjakset käsivarren ympärille käärittynä ja nuoli jousenjänteellä olivat he vakoillen hiipineet luostarin läheisyyteen, hunnilaisjoukon etuvartijoina. Kun rannan viidakoissa eivät tavanneet mitään väjyksiä, seisottivat he hevosensa hetkeksi huo'ahtamaan; nuoli paiskattiin takaisin viineen, käyrä miekka pistettiin hampaitten väliin, kannukset ratsun kupeisiin — ja niin viskauduttiin suoraan järveen. Ripeästi uivat oivat hevoset laineitten halki … jo oli etummainen mies toisella rannalla, hyppäsi ratsultaan ja pudisteli itseään kolmasti kuin koira, joka nousee kylmästä kylvystä. Kimakasti kiljaisten päästivät he sitten sisään äänettömään Reichenauhun.
Kuin kivikuva istui Heribald portilla, katsellen pelottomasti oudonnäköisiä tulijoita. Miettimällä inhimillisen kauneuden täydellisyyttä ei hän koskaan ollut hankkinut itselleen levotonta yötä, mutta näky, joka häntä nyt kohtasi, oli niin vallan kamala, että hän ei voinut pidättäytyä supisemasta itsekseen: "Armahda meitä, Herra, laupeutesi jälkeen!"
Satulaan syvään kumartuneina istuivat oudot vieraat ratsuillaan; heidän laihat, hinterät ruumiinsa olivat puetut eläintennahkoihin, takkuisina suortuvina riippui heidän tukkansa alas kuhmuiselta päälaelta, törkeä naama oli keltainen kuin olisi se talilla rasvattu; — etummaisista oli muuan tahallaan leikannut suu-aukkoaan väljemmäksi, niin että se ulottui aina korviin saakka; syvältä kuopistaan katselivat heidän pienet silmänsä epäluuloisesti ulos maailmaan. "Yhtähyvin voisi hunnin sijasta puristella savipalloa käsissään neliskulmaiseksi möhkäleeksi, paiskata siihen jotakin nenän tapaista ja jotain leuvaksi", ajatteli Heribald itsekseen; — mutta siinäpä ne seisoivatkin jo hänen edessään. Hän ei ymmärtänyt heidän sihisevää puhettaan, vaan hymyili rauhallisesti, aivan kuin koko roistojoukko ei häntä ollenkaan liikuttaisi. Tulijat katselivat hetken ihmeissään narrimaista miestä, niinkuin arvostelijat uutta runoilijaa, josta eivät vielä tiedä onko hän lintu vai kala. Sitte tirkisteli yksi heistä paljaaksi ajettua paikkaa Heribaldin päälaella ja osotti käyräsapelillaan sitä tovereilleen, jotka remahtivat irvinauruun. Mutta kun toinen vielä pani nuolen jänteelleen ja härnäsi sillä munkkia, kuohahti Heribaldin mielessä germaanilainen ylpeys moista raakalaisjoukkoa vastaan. "Pyhän Benediktuksen tonsurin nimessä!" huudahti hän kavahtaen pystyyn, "pääni kruunua ei mikään pakanakoira saa saastuttaa!" Ja hän hyökkäsi lähinnä olevan ohjiin käsiksi, tempasi käyrän miekan hänen kupeeltaan ja tahtoi uljaasti puolustaa itseään… Mutta salamaa nopeammin oli muuan hunneista viskannut paulanuoran hänen kaulaansa ja temmaissut hänet kumoon; he hyökkäsivät kaikki hänen päällensä, sitoivat hänen kätensä selän taakse, ja jo heilutettiin turmaa tuovia miekkoja hänen päänsä päällä… Silloin kuului etäältä kopinaa ja humisevaa ääntä niinkuin lähestyvästä mahtavasta ratsuparvesta. Se veti hunnit pois mielipuolen kimpusta, he viskasivat hänet kuin hervottoman säkin tammipölkylle ja ajoivat täyttä nelistä takaisin järvenrannalle.
Koko hunnien pääjoukko oli tällä välin saapunut toiselle rannalle; etuvartiat antoivat kimeällä vihellyksellä tovereilleen tiedoksi, että kaikki oli turvallista ja osottivat saaren toisessa päässä matalan kaalamon ylitse tulla. Pian saapuikin hurja joukko saarelle; heitä oli useampia satoja ratsureja. Augsburgin valleilla ja piispa Uodalrikin rukouksen voimasta oli heidän suuri joukkonsa hajonnut; nyt kulkivat he parvittain halki maata. Vartaloltaan, kasvoiltaan ja ryhdiltään he kaikki muistuttivat toisiaan, niinkuin raa'oilla kansoilla kaikkien kasvojenpiirteet ovat kuin samaan kaavaan valetut — heillä ei yksilön tehtävä olekaan kohota ylöspäin joukon seasta, vaan sulautua siihen.
Tällöin kiiltelivät hunnilaisjoukon oudot aseet ensi kertaa saaren hedelmäpuistoissa ja viljakentillä, missä ennen munkit vaeltelivat rukouskirja kädessään; käärmeen tavoin kiemurteli heidän pitkä jononsa kapeata polkua pitkin. Meluisa soitto, kymbaalin lyöntiä ja viulun ääntä muistuttava, kulki heidän matkassaan; se kaikui terävästi ja kimakasti, sillä hunneilla oli suuret, vaikka epähienot korvat, ja soittajina käytettiin vain niitä, jotka eivät kyenneet ratsastamaan.
Korkealla joukon päällä hulmusi heidän sotalippunsa, johon oli kuvattu vihreä kissa punaisella pohjalla. Lipun luona ratsastivat jotkut johtajista; muiden etunenässä kohosivat Ellakin ja Hornebogin huomiota herättävät vartalot.
Ellakilla oli terävä nenä, jommoista muilla hunneilla ei nähty; hänen äitinsä olikin ollut muuan sirkassilaisneitonen, jota hän sai kiittää kalpeista, miltei ajattelijan tavalla älykkäistä kasvoistaan ja läpitunkevasta katseestaan. Hän oli joukon johtava äly; vanha maailma oli tulella ja miekalla kynnettävä uudenmuotoiseksi, se oli hänen elämänvakaumuksensa, ja että silloin oli parempi olla kyntäjänä kuin kynnettävänä nevana. Hornebog oli laiha ja hinterä mies, hänen musta tukkansa oli palmikoitu kummallekin ohimolle kahdeksi suureksi yksinäiseksi palmikoksi, ja päässä oli leveillä kotkansiivillä koristettu kypärä. Hän oli hunnilaisen ratsastajan esikuva; satula oli hänen kotinsa, telttansa ja palatsinpa; ampuipa hän myös linnun lennosta ja ohi ratsastaessaan erotti sapeliniskulla ihmiseltä pään rungosta. Huotrassa riippui hänellä kuusisyinen palmikoitu ruoska, korkeimman päällikkövallan paljonsanova merkki.
Päämiesten ratsujen selkiä peittivät kallisarvoiset koruommellut kankaat, joillakuilla messupukukin — puhuva todistus siitä, että he jo ennenkin olivat luostareissa vierailleet. Muutamissa vaunuissa joukon jälkijatkossa kuletettiin suuri sotasaalis.