Muulien vetämillä rattailla vaskisten kenttäkattiloiden ja muiden keittoastioiden vieressä istui kyyryisenä vanha ryppyinen akka. Hän varjosti kädellään silmiään ja tähysteli vasten aurinkoa; siellä kohosivat Hegaun kukkulat taivasta kohden, hän ne hyvin tunsi … akka oli metsänrouva. Ekkehardin kodistaan karkottamana hän oli samonnut vieraisiin maihin, ja koston ajatus kyti hänen mielessään hänen aamuin herätessään ja illoin maata pannessaan. Siten saapui hän harhailevalla vaellusmatkallaan Augsburgiin; sen vuoren juurella, missä schwaabilais-jumalattarella Zisalla muinoin oli ollut puinen temppelinsä, paloivat nyt hunnien leirivalkeat; hän liittyi heihin.
Komealla mustalla juoksijalla ratsasti metsänrouvan vierellä nuori neitonen, hameet korkealle käärittyinä. Hän oli reippaan ratsastajaelämän koko muhkeassa täyteläisyydessä; pystynenän alla väreili viekotteleva huulipari, tummat silmät säkenöivät, tukka oli kiedottu hölläksi palmikoksi, jota kiinnittävä punainen nauha lepatteli ilmassa kuin laivan lippu; väljän miehustan yli riippui jousi ja nuolikontti. Tämä ratsuaan tanssittava hunnilainen Artemis oli Erica, kanervakukkanen. Hän ei ollut hunnien heimoa, vaan olivat nämä Pannonian aroilla ratsastaessaan löytäneet hänet yksikseen jätettynä, itkevänä pienenä lapsena ja olivat ottaneet hänet mukaansa, ja heidän leirissään hän oli varttunut suureksi. Kuka häntä miellytti, sitä hän hyväili, jos joku häntä suututti, sitä puri hän käteen. Botund, hunnien vanha majoitusmestari, oli häntä rakastanut; Irkund, nuori sankari, oli surmannut hänet kanervakukkasen takia; mutta kun Irkund tahtoi nauttia tytön lempeä, tuli Zobolfu ja teki terävällä keihäällään hänelle saman palveluksen, jonka tämä itse pyytämättä oli osottanut Botundille; — niin moninaiset olivat Erican elämänvaiheet: aina uusia teitä, uusia maita ja uusia lemmensuhteita. Mutta hunnilaisjoukkoon hän oli kasvanut kiini, oli ikäänkuin sen hyvä hengetär, ja nämä raa'at soturit kohtelivatkin häntä taikauskoisella kunnioituksella. "Niin kauvan kuin kanervakukkanen kukoistaa keskellämme", sanoivat he, "voitamme me maailman. Eteenpäin!"
Heribald virui sidottuna luostarin portilla. Hänen ajatuksensa olivat murheelliset; iso paarma surisi hänen päänsä ympärillä, eikä hän voinut selän taakse köytetyillä käsillään hätistää sitä kimpustaan. "Heribald käyttäytyi sangen arvokkaasti", puheli hän itselleen, "kuten vanha roomalainen istui hän odottamassa vihollista; nyt makaa hän köytettynä pihakivityksellä ja paarma istuu julkeasti hänen nenälleen; semmoinen on arvokkaisuuden palkka! Heribald ei enää iki maailmassa tule osottamaan arvokkaisuutta! Piikkisikojen kesken on semmoinen ominaisuus aivan tarpeeton!"
Niinkuin metsäpuro, jolta sulku on poistettu, vyöryi nyt hunnilaisparvi luostarin pihaan.
Silloin tuntui Heribald raukasta vasta oikein kamalalta. "Oi taloudenhoitaja!" jatkoi hän mietteitään, "vaikka sinä seuraavalla kerralla kieltäisitkin minulta nahan lisäksi vielä paidan ja kaapun, niin pakenenpa totta vie täältä vallan alastonna!"
Vakoojat astuivat Ellakin luo ja ilmoittavat löytäneensä ainoastaan yhden yksinäisen munkin. Hän viittasi heitä tuomaan tämän lähemmäksi; he avasivat silloin Heribaldin siteet, panivat hänet seisomaan pihalle ja osottivat nyrkiniskuilla ja potkuilla minne päin hänen piti astua. Hitaasti kulki poloinen eteenpäin muristen tyytymättömästi itsekseen.
Sanomattoman ylenkatseellinen väre lennähti hunnilaispäällikön huulille, kun hän näki tämän kurjan olennon edessään; huolettomasti viskasi hän ohjakset hevon kaulalle ja kääntyi satulassaan taaksepäin.
"Katsohan millaiselta saksalaisen taiteen ja tieteen edustaja näyttää!" huusi hän Ericalle. — Monilla rosvoretkillään Saksan halki oli Ellak oppinut hiukan saksankieltä. "Missä ovat saaren asukkaat?" kysyi hän käskeväisesti Heribaldilta.
Tämä viittasi kaukaiseen Hegauhun päin.
"Asestettuinako?" tutki Ellak edelleen.