"Jumalan palvelijat ovat aina asestetut, sillä Herra on heidän aseensa ja kilpensä."
"Hyvin sanottu!" nauroi Ellak, "miksi sinä sitte olet jäänyt jälelle?"
Heribald kävi hämille. Rikkinäisiä kenkiään ei hän kehdannut mainita jäämisensä syyksi. "Heribald on utelias", sanoi hän, "hän tahtoi nähdä, miltä pirun pojat oikeastaan näyttävät…"
Ellak tulkitsi seurueelleen munkin kohteliaat sanat. Hirnuva naurunhohotus kajahti miesten riveistä.
"Minä annan lyödä sinut kuoliaaksi", virkkoi Ellak välinpitämättömästi.
"Se on minulle oikein", sanoi Heribald, "miksi jäinkään tänne muista jälelle!"
Ellak tähysteli juroa veitikkaa tutkivin katsein, ja toinen ajatus välähti hänen päähänsä. Hän viittasi lipunkantajaa luokseen. Tämä tuli liehuttaen viheriällä kissalla koristettua sotalippua käsissään. Kissa oli kerran ilmestynyt hunnilaiskuninkaalle Etzelille hänen nuoruudessaan; hän oli unelmoiden istunut enonsa Rugilaan teltassa ja miettinyt, ruvetako ehkä kristityksi ja palvella Jumalaa ja tieteitä; silloin tuli kissa. Rugilaan aarteista oli tämä löytänyt Byzantiumista ryöstetyn kultaisen valtaomenan ja leikitteli sillä, viskellen käpälillään sitä edestakaisin. Ja Etzel kuuli äänen lausuvan itsessään: "Munkkia sinusta ei tule, vaan olet sinä leikkivä maanpallolla niinkuin tämä kissa valtaomenalla!" Ja hän huomasi, että hunnilaisten jumala Kutka oli ilmestynyt hänelle, ja hän meni ja heilutti miekkaansa kautta neljän maanpiirin, antoi kyntensä kasvaa pitkiksi ja tuli, miksi hänen pitikin tulla, Attilaksi, hunnien kuninkaaksi, Jumalan vitsaksi!…
"Lankea polvillesi!" huusi Ellak ratsultaan, "sitä, joka lippuun on kuvattu, sinun pitää kumartaen palvella!"
Mutta Heribald seisoi kuin juurtuneena maahan.
"En tunne sitä!" sanoi hän naurahtaen höperösti.