"Hunnien jumalaa!" huusi päällikkö suuttuen. "Polvillesi, kaapuniekka, tahi…" hän löi käyrää miekkaansa.
Mutta Heribald naurahti uudelleen ja vei etusormen otsalleen. "Huonostipa tunnette Heribaldin", lausui hän, "jos luulette hänen antavan taivuttaa itseänsä tuommoiseen. Kirjoitettu on: 'Kun Jumala oli luonut taivaan ja maan ja pimeys oli syvyyden päällä, sanoi hän: Tulkoon valkeus!' Jos Jumala olisi kissa, ei hän olisi sanonut: 'Tulkoon valkeus!' Heribald ei lankea polvilleen tuommoisen jumalan eteen!…"
Muuan hunnilainen ratsastaja astui huomaamatta hänen luokseen, nykäsi häntä kaavunliepeestä ja supisi hiljaa hyvällä schwaabin murteella hänen korvaansa: "Maanmieheni, minä sinun sijassasi polvistuisin, sillä nämä ovat hirvittävää väkeä". Varottaja oli nimeltään Snewelin ja kotoisin Riessgaun Ellwangenista, hyvä schwaabi siis syntyperältään, mutta aikojen kuluessa muuttunut hunniksi, joiden keskuudessa hän hyvin viihtyi. Ja hän puhui hiukan suhuuttavalla äänellä, sillä häneltä oli poissa neljä etuhammasta ja myöskin joitakuita takahampaita; tämäpä seikka olikin oikeastaan syy, miksi hänestä oli tullut hunni. Nuorina päivinään nimittäin, ollessaan silloin vielä rauhallinen ajuri Salvatorin pikku luostarissa kotiseudullaan, oli hänet lähetetty viemään joku määrä kimaltelevaa Neckarinviiniä keisarillisen turvakirjeen ja hyvän suojelusjoukon turvissa Magdeburgin isoille markkinoille. Sinne tuli pakanallisia pappeja Pommerista ja Wendeinmaalta ostamaan uhriviiniä, ja hän teki hyviä ansioita kaupatessaan tavaransa kolmipäisen Trigloff-jumalan valkopartaiselle ylipapille Stettinin isosta temppelistä. Mutta sitte jäi hän pitämään valkopartaisen pakanapapin kanssa viininmaistajaisia, ja tälle maistui schwaabilainen nektari niin hyvältä, että hän tuli innostuneeksi ja rupesi kristitylle ylistämään kotimaansa ihanuutta, sanoen että vasta siellä Oderin ja Spreen välillä maailma alkaakin, ja tahtoi kääntää hänet väkisin kolmipäisen Trigloffin ja mustan-valkean kirjavan auringonjumalan Radegastin ja suloisten ajatusten jumalattaren Radomyslin palvelijaksi. Mutta tämä oli jo liikaa hyvälle Ellwangenin miehelle. "Tepä olette vasta inhottava wendiläinen suupaltti!" huusi hän ja viskasi juomapöydän kumoon ja karkasi pakanan kimppuun, niinkuin nuori jättiläinen Siegfried pitkäpartaisen peikon Alberichin kimppuun, ja kiskasi käsikahakassa suuren tukon hänen harmaasta parrastaan. Mutta ylipappi huusi kolmipäistä Trigloffia avukseen ja antoi raudoitetulla uhrisauvallaan hänelle sellaisen iskun, että hänen leukapieltensä kauneus iki ajoiksi meni. Ja ennenkun hampaaton schwaabilainen oli jälleen tullut tajuihinsa, oli hänen valkopartainen vihamiehensä paennut tiehensä, eikä hänelle enää tullut tilaisuutta kostaa; mutta ajaessaan ulos Magdeburgin portista pui hän nyrkkiään pohjoiseen päin ja kirskui: "Me vielä kerran tapaamme toisemme!" Ja kun kotiseudulla vielä pahasti naurettiin hänen hampaattomuudelleen, meni hän vimmastuneena hunnien joukkoon ja ajatteli itsekseen, että kun hän näiden mukana kerran ratsastaa pohjoiseen, kostaa hän verisesti kolmipäiselle Trigloffille ja kaikille sen palvelijoille…
Mutta Heribald ei totellut tätä omituista ratsastajaa. Metsänrouva oli hypähtänyt vaunuistaan ja osotti pahasti irvistellen Ellakille munkkia. "Olen tähdistä lukenut", lausui hän, "että keropäät miehet tulevat tekemään meille turmiota. Teidän pitää pahan poistamiseksi hirttää tämä kurja luostarin porttiin, kasvot kohti vuoristoa!"
"Vetäkää se ruoja hirteen!" huusivat monet joukosta, jotka olivat ymmärtäneet metsänrouvan eleet.
Ellak oli uudelleen kääntynyt Erican puoleen. "Tällä hirtehisellä on periaatteitakin", lausui hän pilkallisesti. "Kysymys on hänen hengestään, ja hän kieltäytyy notkistamasta polviaan. Mitä teemme, kanervakukkanen, ripustammeko hänet hirteen?"
Heribaldin henki heilui hennossa langassa. Hän näki ympärillään pelottavia kasvoja, hänen rohkeutensa alkoi mennä, itku oli jo lähellä; mutta oikea neuvo juolahtaa vaaran hetkenä mielipuolenkin päähän: — tähden tavoin loistivat hänen edessään kanervakukkasen kukoistavat kasvot, ja hän hypähti tuskallisin askelin Erican luo. Tämän eteen ei hänen ollut vaikea polvistua, sillä tytön sulous sytytti hänessä luottamusta, ja kohotetuin käsin rukoili hän tältä turvaa.
"Katsokaas, katsokaas!" huusi kanervakukkanen. "Saaren mies ei olekaan niin tyhmä, miltä hän näyttää. Hän taivuttaa polvensa mieluummin Ericalle kuin punavihreälle kissalle." Hän katseli armollisesti kurjaa raukkaa, hypähti alas ratsultaan ja hyväili munkkia rajusti kuin puolivilli eläin. "Elä pelkää", sanoi hän, "sinä saat pitää henkesi, vanha mustakaapu!" Ja Heribald luki hänen silmistään, että tyttö tarkotti täyttä totta vakuutuksellaan. Hän osotti vielä sormellaan metsänrouvaa, joka häntä enimmän oli pelottanut; mutta Erica pudisti päätään: "Se ei sinulle mitään tee!" Silloin hypähti Heribald hyvillä mielin muurille, millä kukki metsäruusuja ja syreenejä; hän taittoi niistä moniaan oksan ja ojensi ne hunnilaiskaunottarelle. Meluisa riemu kajahti luostarin pihassa. "Kanervakukkanen eläköön!" huusivat ratsumiehet ja kalistivat aseitaan. "Huuda sinä mukana!" kuiskasi Ellwangenin mies pelastetulle. Nyt kohotti Heribaldkin äänensä ja huusi hartaasti: "Eläköön!" Kyyneleitä välkkyi hänen silmissään.
Hunnilaiset laskeutuivat alas satuloistaan.
Koiraparven lailla, joka illalla kärsimättömänä odottaa metsästysretken alkamista, jolloin saarrettu hirvi joutuu sen saaliiksi, vartosivat hunnit ahnaasti luostarin portilla, kunnes Ellak antoi merkin ryöstämiseen. Hurjassa vauhdissa syöksyivät he sisään, pitkin käytäviä, portaita ylös ja alas ja viimein kirkkoon kävi tämä meluava kulku. Kiihkeän odotuksen ja pettyneitten toiveiden huudahduksia kuului sekasin; munkkien kammiot tutkittiin läpikotasin, mutta vain vähän taloustarpeita niistä löydettiin.