"Näytä meille aarrekammio!" sanoivat he Heribaldille. Tämä kernaasti noudattikin heidän tahtoaan, sillä hän tiesi kalleimmat aarteista viedyiksi pois. Ainoastaan hopeoituja kynttiläjalkoja ja iso lasinen smaragdi olivat saatavissa. "Huono luostari!" huusi hunneista joku, "lemmon kerjäläisiä!" ja tallasi raudoitetulla korollaan väärää jalokiveä, niin että suuri pala irtautui siitä. Heribaldia he palkitsivat nyrkiniskuilla, niin että hän surullisena hiipi matkoihinsa.
Ristikäytävässä tuli hunni Snewelin häntä vastaan. "Maanmieheni", huusi tämä, "minä olen vanha viininkulettaja, sanoppa missä täällä on viinikellari?" Heribald johdatti hänet alas, naurahtaen tyytyväisesti nähdessään kiinimuuratun pääoven ja nyökkäsi tuoreelle kalkkirappaukselle tuttavallisesti päätään, yksin tietäen sen salaisuuden. Ellwangenin mies ei jälelle jätettyjen viiniammeiden luo päästyään kauvan siekaillut, vaan mursi sinetin, työnsi hanan reikään ja laski kypärinsä viiniä täyteen. Pitkän pitkä oli hänen siemauksensa. "Voi kukonharja ja pakanainluola!" virkkoi hän pyristellen ruumistaan kuin kuumeessa, "tämän juoman takia ei minun olisi tarvinnut lähteä huimien joukkoon!" — Hän kutsui toverejaan hinaamaan ammeet ylös, mutta huolestuneena astui Heribald esiin ja pudisti muuatta ryöväreistä vaatteenliepeestä. "Elä hyvä mies", sanoi hän surkeannäköisenä, "mitäs minulle sitte jää juotavaksi, kun te olette lähteneet matkaanne?"
Nauraen selitti Snewelin hunneille munkin surun. "Narri saakoon myöskin osansa!" sanoivat nämä ja jättivät pienimmän kolmesta ammeesta koskemattomana jälelle; vallan liikutettuna sellaisesta kohteliaisuudesta puristi Heribald lujasti heidän käsiään.
Ylhäällä pihalla nousi ankara melu. Jotkut hunneista olivat tutkineet kirkonkin ja kohottaneet siellä erään haudan kannen; sieltä irvisteli heitä vastaan luurangon naama mustan kaavun sisästä, ja se säikähdytti hunnejakin. Kaksi muuta kiipesi kirkontorniin, jonka huipussa tavallisuuden mukaan kullattu kukko osotti tuulensuuntaa. He lienevät pitäneet sitä joko jonakin luostarin suojelusjumalana tai ehkä oikeana kultana; rohkeasti kapusivat he ylös sen juureen ja pistelivät sitä keihäillään… Silloin valtasi heidät äkkiä huimaus, kohotetut käsivarret vaipuivat alas — he horjahtivat — kamala huuto kuului heidän kurkuistaan, ja perätysten putosivat he alas luostarinpihaan taittaen niskansa.
"Pahoja enteitä!" arveli Ellak itsekseen. Hunnit päästivät kauhunhuudon, mutta pian oli onnettomuus unhotettu; miekka oli jo niin monta heidän tovereistaan kaatanut, että mitä merkitsi enää kahden henki?
He kantoivat ruumiit luostarin puutarhaan. Heribaldin aamulla kumoomasta halkopinosta ladottiin rovio; luostarin kirjastosta tuotiin harvat jälelle jätetyt kirjat, joilla rovio saatiin sytytetyksi.
Ellak ja Hornebog astuivat joukon halki rovion luo. Ahdattuna halkojen väliin näkyi muuan sirosti piirretty käsikirjoitus; kultaiset alkukirjaimet loistivat sen taitetuilla lehdillä. Silloin veti Hornebog käyrän miekkansa tupesta ja lävisti sillä pergamentin; kohottaen sitä miekan käressä kysäsi hän toveriltaan: "Mitä tietävät nuo piirut ja variksen varpaat, veli?"
Ellak otti lävistetyn kirjan ja selaili sen lehtiä; hän oli saanut niin paljon sivistystä, että osasi latinaakin.
"Länsimaitten viisautta!" vastasi hän. "Muuan Boëthius on kirjoittanut siihen kauniita juttuja filosofian lohdutuksista."
"Fifo — sofia, veljeni", sanoi Hornebog, "mikä se semmoinen lohduttaja on?"