"Kaunis nainen se ei ole eikä myöskään mikään viinilaji", vastasi Ellak. "Sitä on vaikea hunninkielellä selittää… Kun joku ei tiedä, mitä varten hän on maailmassa, ja paneutuu päälleen seisomaan saadakseen siitä selvää, sitä likimittäin on länsimaalaisten filosofia. Ja se, joka tällä tavalla lohdutti itseään Pavian vesitornissa, lyötiin sen vuoksi nuijilla kuoliaaksi…"
"Pitäköön hyvänään", sanoi Hornebog. "Kenellä on miekka kädessä ja ratsu säärien välissä, se tietää kyllä mitä varten hän maailmassa on. Ja jollemme sitä paremmin tietäisi kuin ne, jotka tuommoisia variksenvarpaita riipustelevat aasinnahalle, niin olisivat ne vuorostaan meidän niskassamme Tonavan varsilla, emmekä me juottaisi ratsujamme schwaabilaismerestä."
"Mutta arvaatteko mikä onni se kuitenkin on, että tuollaista maailmassa valmistetaan?" kysyi Ellak ja viskasi Boëthiuksen takaisin rovioon.
"Mitä tarkoitatte?"
"Sitä, että käsi, joka on tottunut pitelemään kynänvartta, ei koskaan kelpaa kalpaa heiluttelemaan, ja jos mielettömyys, joka yksityisiä päitä sekottaa, pääsee kirjan muotoon, turmelee se vielä satoja muita päitä. Sata sellaista pölkkypäätä enemmän, se on sata kelpo ratsastajaa vähemmän; tämä se on meidän eduksemme, kun kulemme yli rajan. Niin kauvan kuin länsimaissa kirjoja kirjoitetaan ja synoodeja pidetään, saavat lapsemme huoletta siirtää leiriään yhä lännemmäksi, niin ennusti jo suuri Attila jälkeläisistään."
"Ylistetty olkoon suuri Attila!" lausui Hornebog kunnioittavaisesti.
Silloin huusi ääni heidän takanansa: "Antakaa kuolleiden levätä!" Ja tanssivin askelin tulla sipsutti Erica molempien miesten luo. Hän oli ollut tarkastamassa luostarisaalista; muuan punasilkkinen alttarivaate oli löytänyt armon hänen silmissään ja hän oli poimutellut sen vaipan tapaisesti hartioilleen.
"Kelpaanko täten teille?" kysyi hän keikauttaen tyytyväisesti päätänsä.
"Kanervakukkanen ei tarvitse mitään schwaabilaisten epäjumalanpalvelijain koruja kelvataksensa meille!" sanoi Ellak synkeästi. Silloin hypähti tyttönen hänen luokseen, silitti kädellään hänen takkuista mustaa tukkaansa ja huusi: "Eteenpäin! Ateria on valmis!"
He astuivat pihaan. Luostarin koko heinävaraston olivat hunnit hajottaneet permannolle ja maaten heinissä söivät he ateriaansa. Heribald seisoi käsivarret ristissä rinnalla katselemassa tätä menoa. "Nuo pirun pojat eivät edes osaa istuakaan jokapäiväisen leipänsä ääressä, niinkuin kristityn ihmisen tulee", ajatteli hän, mutta varoi sitä ääneen lausumasta, sillä tiheät iskut olivat opettaneet hänet varovaiseksi.