"Heittäydy sinäkin pitkäksesi, kaapuniekka, saat syödä muiden mukana", huusi Erica viitaten häntä noudattamaan muiden esimerkkiä. Hän katsahti Ellwangenin mieheen; tämä virui heinillä polvet koukussa, niinkuin ei eläessään muuhun asentoon olisi tottunutkaan syödessään. Heribaldkin yritti tehdä samoin, mutta nousi hetkisen perästä seisaalleen, sillä makaaminen syödessä tuntui hänestä kristitylle arvottomalta. Hän nouti luostarista tuolin ja istui sille.
Kokonainen härkä oli paistettu vartaassa hunneille päivälliseksi. Ja mitä luostarinkeittiö muuta tarjosi, se katosi nopeasti hunnien nälkäisiin vatsoihin. Lyhyellä miekalla oli liha leikelty palasiksi ja sormet tekivät veitsen ja haarukan virkaa. Keskellä pihaa seisoi iso viinitynnyri pystyssä, ja jokainen ammensi siitä mielensä mukaan; siellä täällä kierteli taidetekoinen ehtoollismalja juoma-astiana. Heribaldillekin tarjottiin viljalta viiniä, mutta hänen hiljalleen ja tyytyväisenä sitä ryyppäillessään lensi puoleksi kaluttu luu hänen päähänsä. Tuskasta parahtaen katsahti hän ylös, mutta näki silloin, että moni muukin syöjistä jakoi hänen kanssaan saman kohtalon; luiden viskaaminen toisten päälle oli hunnilaisten tapa aterian jälkeen.
Viinin tulistuttamina alkoivat he raa'asti laulaa. Pari nuoremmista ratsureista esitti erään vanhan laulun kuningas Attilan kunniaksi; siinä kerrottiin, miten hän voitti ei ainoastaan miekalla, vaan myöskin rakastettavaisuudellaan, ja mainittiin muutamilla pilkallisilla säkeillä roomalaisen keisarin sisaresta, joka jo etäältä tarjosi kätensä ja sydämmensä hunnilaiskuninkaalle, ilman että tämä otti niitä vastaan.[26]
Huuhkajien huudolta ja konnien kurnuttamiselta kaikui hunnien laulu: kun he olivat päässeet sen loppuun, astuivat jotkut Heribaldin luo ja merkeillä ja eleillä tekivät hänelle ymmärrettäväksi, että häneltäkin odotettiin laulua. Hän yritti vastustella, mutta se ei auttanut mitään. Silloin viritti hän totisena ja miltei itkusuin vastasäkeistön pyhän ristin kunniaksi, joka alkaa sanoilla: Sanctifica nos! Kummastellen kuuntelivat juopuneet raakalaiset vanhan kirkkolaulun pitkiä koko-ääniä, jotka kaikuivat heidän korviinsa kuin äänet erämaasta. Suuttuen kuunteli sitä myöskin metsänrouva vaskikattilansa äärestä; viimein tämä ei enää voinut pidättää itseänsä, vaan hiipi veitsi kädessä Heribaldin luo, tarttui hänen tukkaansa ja yritti leikata häneltä niskasuortuvat — pahin häväistys, minkä hengellisen miehen pyhitetylle päälle voi tehdä.
Mutta Heribald työnsi eukon pois kimpustaan ja jatkoi säikähtämättä lauluaan. Se oli hunnien mieleen, he nostivat meluavia suosionhuutoja, symbaali ja viulu rupesivat säestämään laulua, ja Erica, josta munkin laulu alkoi tuntua ikävältä, tuli hänen luokseen ja tarttui häneen sääliväisen kujeilevasti. "Laulun perästä tulee tanssi!" huusi hän ja veti munkin mukaansa huumaavaan yhteiskarkeloon. Heribald ei enää tiennyt, mitä hänelle tapahtui. Kanervakukkasen povi aaltoili lähellä hänen omaansa. "Tanssipa Heribald taikka ei, se on vain pieni rengas tässä kauhistuksen ketjussa" — ajatteli hän itsekseen ja nosteli sandaalin verhoamaa jalkaansa urheasti tanssin tahdissa; kaapu liehui hänen ympärillään, yhä lujemmin puristi hän hunnilais-impeä povelleen, ja kuka tiesi mitä vielä olisi tapahtunut, jollei neitonen viimein punottavin poskin olisi ryöstäytynyt irti tanssittajansa sylistä ja lyöden häntä keveästi kasvoihin juossut päälliköiden luo, jotka totisesti katselivat teuhaavaa joukkoa.
Leikki oli lopussa ja viinin höyryt hälvenneet humalaisten miesten päästä; silloin antoi Ellak käskyn haudata kuolleet. Silmänräpäyksessä istui koko joukko satulassa ja ratsasti rivittäin polttorovion luo. Vanhin hunneista pisti vainajain hevoset kuoliaaksi ja ne laskettiin isäntiensä ruumiiden ääreen; vanha hunni huusi hirvittävän manauksen kokoutuneiden yli, heilutti sitte soihtuaan ilmassa ja sytytti rovion; — Boëthiuksen "Filosofian lohdutus", pihkaiset halot, käsikirjoitukset ja kuolleiden ruumiit kilpailivat räiskämisessä ja säkenien lennättämisessä, ja mahtava savupatsas kohosi taivaalle.
Paininheitolla, aseleikeillä ja kilpajuoksulla vietettiin vainajien peijaisia. Aurinko teki laskuaan. Hunnilaisparvi jäi luostariin yöksi. —
— Tämä tapahtui pääsiäisen edellisenä torstaina Reichenaun saarella. Tieto hunnien hyökkäyksestä saapui pian Radolfszellin ympärillä oleviin kalastajamajoihin. Kun Moengal, sen paikan pastori, toimitti kirkossa aamujumalanpalvelusta, laski hän kuulijansa vielä kuudeksi; iltapäivällä seurakunnan luku oli supistunut kolmeen, hän itse mukaan luettuna.
Vihapäissään istui hän tuvassaan, jossa hän kerran oli Ekkehardia vierasvaraisesti kestinnyt. Silloin nousi savupilvi hunnien kuolinroviosta taivaalle; hän astui akkunaan… Taivas loimotti aivan kuin koko luostari olisi ollut liekeissä, ja kirvelevää katkua tuli järven yli. "Hiihaa-hoi!" huusi Moengal, "iam proximus ardet Ucalegon! jopa palaa naapuri Ukalegonin luona! Sittepä on minunkin pantava taloni kuntoon. Nyt ulos, vanha Cambutta!"
Cambutta ei ollut mikään palvelus-impi, vaan iiriläiseen tapaan veistetty jättiläismäinen nuija, Moengalin mielisota-ase.