Hän pani messukalkin ja öylättilautasen hirvennahkaiseen jahtilaukkuunsa; — muutapa kultaa ja aarretta ei hänellä ollutkaan. Sitte hän kokosi koiransa ja haikaranmetsästykseen opetetut jahtihaukkansa ja viskasi niiden eteen kaiken lihan ja kalan mitä hänen aitassaan oli. "Syökää itsenne kylläisiksi, lapseni, jottei noille Jumalan kiroamille maanvaivoille jää mitään jälelle!"
Sitte meni hän kellariin ja halkaisi viiniammeen kahtia, niin että kimalteleva neste virtasi lattialle. "Elköön pisaraakaan järviviiniä jääkö noiden pirujen varaksi Moengalin pappilassa!" Vain etikkaruukun hän jätti koskematta.
Kristallikirkkaan voin päälle puunelikossa hän ripotti tuhkakerroksen. Vielä hän hautasi onkensa ja metsästystarpeensa, särki sitte akkunat ja ripotti lasipalaset huolellisesti lattialle ja kynnykselle, terävät käret ylöspäin; — kaiken tämän hän teki tervetuliaisiksi hunneille. Haukat hän laski vapauteen. "Voikaa hyvin!" huusi hän niille, "ja pysytelkää läheisyydessä, kohta saatte hunnien raatoja kalutaksenne!"
Täten oli talo asetettu "tarpeelliseen kuntoon". Laukku yhdellä ja nahkainen metsäpullo toisella kupeellaan, kaksi keihästä kädessä ja Cambutta selässä: siten varustettuna lähti Moengal-vanhus monivuotisesta pappilastaan, Herran totisena sotijana.
Jonkun matkaa oli hän jo kulkenut, taivaan ollessa liekkien ja savun tummentamana; — "Seis!" huudahti hän, "olenpa unohtanut jotakin!"
Hän palasi takaisin majalleen. "Tuliaistervehdyksen ansaitsee tuo keltanaamainen lemmonjoukkio toki saada!" Hän otti laukustaan palasen punaliitua ja kirjoitti iiriIäisillä kirjaimilla pari sanaa pappilan hietakiviseen portikkoon. Rajusateet ovat niitä sittemmin kuluttaneet, eikä kukaan ole osannut niitä tulkita, mutta varmasti oli se voimakas manaus, jonka Moengal-vanhus puki iiriläisiin riimuihin.
Sitte alkoi hän astua tanakasti korkeaa Twieliä kohti.
NELJÄSTOISTA LUKU.
Hunnilaistaistelu.
Pitkänperjantain aamu oli tullut. Vapahtajamme kuoleman muistoa ei tänäpäivänä vietetty korkealla Twielillä sillä hiljaisella tavalla, millä kirkko sen määrää vietettäväksi. Vanhan Moengalin tulo oli hälventänyt kaikki epäilykset vihollisen lähestymisestä; vielä yömyöhään oli linnassa pidetty sotaneuvottelu ja tultu siihen yksimieliseen päätökseen, että oli rynnättävä vihollista vastaan ja tarjottava sille taistelu avoimella kentällä.