Himmeänä oli noussut keväinen aurinko, ja pian oli se jälleen pilvien peittämä. Myrskytuuli kohisi maan yli ja painoi pilviröykkiöt alas kaukaisen Bodenjärven pintaan, niin että näytti siltä kuin yhtyisivät toisiinsa ilma ja vesi. Silloin tällöin pääsi auringonsäde pilkistämään pilvien lomitse; se oli alkavan kevään vielä päättymätöntä taistelua talven valtoja vastaan. Miehet olivat nousseet sijoiltaan ja varustelivat itseään päivän vakavaan työhön.
Tornikammiossaan asteli Ekkehard vaitonaisena edestakaisin, kädet ristittyinä rukoukseen. Kunnioittava tehtävä oli hänelle uskottu. Hänen oli määrä pitää kokoutuneelle sotajoukolle saarna ennen tappeluun menoa; sen vuoksi rukoili hän voimaa ja ajatusten rohkeata lentoa, jotta hänen sanansa tulisivat säkenöitseviksi kipinöiksi, sytyttämään kaikkien sydämmissä taistelunhalun kuuman liekin.
Äkkiä avautui hänen kammionsa ovi. Sisään astui herttuatar ilman Praxedista; hän oli heittänyt monipoimuisen vaipan aamupukunsa yli suojatakseen itseään aamukylmältä, kenties myöskin pysyäkseen tuntemattomana astuessaan vieraiden keskitse torniin. Keveä punerrus lennähti hänen poskilleen, kun hän seisoi yksinään nuoren opettajansa edessä.
"Lähdettekö tänään toisten mukana taisteluun?" kysyi hän.
"Minä lähden", vastasi Ekkehard.
"Halveksisinpa teitä, jos olisitte toisin vastannut", sanoi korkea rouva, "ja te lienette ennakolta arvannut ettei ole tarpeen pyytää lupaa minulta lähteäksenne sellaiselle matkalle. Ettekö edes ole ajatellut ottaa minulta jäähyväisiä?" jatkoi hän hiukan nuhdellen.
Ekkehard seisoi hämillään. "Tänään lähtee linnastanne ulos jalompia ja parempia miehiä", sanoi hän; "apotit ja ylimykset tulevat olemaan ympärillänne; kuinka voisin minä silloin ajatellakaan jäähyväisten-ottoa, vaikkapa…" Hänen äänensä sortui kurkkuun.
Herttuatar katseli häntä pitkään. Molemmat vaikenivat.
"Minä tuon teille jotakin, josta tulee olemaan teille apua taistelun tuoksinassa", lausui herttuatar hetkisen kuluttua. Hän otti vaippansa alta esiin kallisarvoisen miekan kalliine kantimineen; maidonvalkea akaattikivi loisti sen kahvassa. "Se on herra Burkhardin, autuaan miesvainajani, kalpa. Kaikista aseistaan piti hän tätä suurimmassa arvossa. 'Sillä kalvalla voi halkoa vaikka kallioita, eikä se säry eikä murru', sanoi hän usein. Teidän on tehtävä sille kunniaa!"
Hän ojensi aseen Ekkehardille, joka otti sen ääneti vastaan. Ennaltaan kantoi hän jo rautapaitaa kaapunsa alla, nyt vyötti hän miekankantimen ympärilleen ja löi kädellään kahvaa, ikäänkuin seisoisi vihollinen jo hänen edessään.