"Ja vielä jotakin", virkkoi Hadwig rouva.
Silkkinauhassa riippui hänen kaulassaan kultaan juotettu pyhimysjäännös, hän veti sen povestaan esiin; se oli kristalli, jonka sisällä piili miltei näkymätön lastunen. "Jollei minun rukoukseni ole kylläksi, tulkoon tämä pyhä jäännös turvaksenne. Se on lastu pyhästä rististä, jonka keisarinna Helena kerran oli löytänyt. Missä ikinä tämä pyhyys on läsnä, sinne on rauha palautuva ja omaisuuden kasvaminen ja terveellinen, hyötyisä ilma, niin luettiin kirjeessä, jolla kreikkalainen patriarkka vahvisti sen oikeaksi. Tuottakoon se sodassakin siunausta!"
Hän kumartui ripustaakseen kalliin esineen munkin kaulaan. Tämä notkisti polvensa; jo oli kalleus kauvan riippunut hänen kaulassaan, mutta yhä oli hän polvillaan. Herttuatar silitti kädellään keveästi hänen kiharaista tukkaansa, lempeä ja alakuloinen piirre kirkasti hänen ankaria kasvojaan… Ekkehard oli notkistanut polvensa pyhän ristin nimen kuullessaan, mutta nyt tuntui hänestä, että hänen piti vielä uudelleen polvistua sen ylvään rouvan edessä, joka niin armollisesti muisti häntä. Syntyvä lempi vaatii aikaa päästäkseen itsestään selville, eikä Ekkehard rakkauden asioissa ollut oppinut laskemaan niinkuin Virgiliuksen runomitoissa; muuten olisi hän voinut sanoa itselleen, että ken kerran rouva Hadwigin tavalla oli temmannut hänet luostarin hiljaisuudesta luokseen, seisonut hänen kanssaan tuona iltana Hohenkrähenin huipulla ja nyt hyvästeli häntä taistelun koitteessa, se hyvin voi odottaa häneltä sydämmen syvyydestä nousevaa sanaa tai kenties jotakin enempääkin.
Hänen ajatuksensa ajoivat toisiaan hurjassa vauhdissa, kaikki suonet sykkivät rajusti…
Jos aikaisemmin jotakin lemmen tapaista oli liikkunut hänen povessaan, oli kunnioitus korkeaa valtiatarta kohtaan heti astunut karkoittamaan sen, kuten myrskytuuli, joka akkunaan arasti kavunneen lapsen pakottaa kiiruusti vetämään nenänsä sisälle. Mutta nyt ei hän tuntenut mitään pelonsekaista kunnioitusta, pikemminkin muisteli hän sitä hetkeä, jolloin hän reippain käsivarsin oli kantanut herttuattaren luostarinpihan poikki. Munkkilupaustansakaan hän ei ajatellut; hänessä kuohui hämäränä, polttavana ajatus lentää ihanan naisen syliin ja puristaa hänet riemuiten povelleen… Burkhard herran miekka poltti hänen kupeellaan. Heitä pelkosi, maailma kuuluu uljaalle! Eikö tämä kehotus ollut selvästi luettavana Hadwig rouvan silmissä?
Hän nousi seisaalleen, väkevänä, suurena, vapaana — sellaisena ei herttuatar koskaan ollut häntä nähnyt… Mutta tätä kesti vain silmänräpäyksen ajan; vielä ei ollut hiiskaustakaan hänen sydämmensä myrskystä lennähtänyt hänen huultensa yli, kun hänen silmäyksensä sattui mustaan eebenpuiseen ristiinnaulitun kuvaan, jonka hurskas Vincentius herra kerran oli ripustanut tornikammionsa seinälle. — "Tänään on Herran päivä ja sinun on saarnattava kansalle!" Muisto velvollisuudesta löi kaikki muut tunteet maahan…
Tulipa kerran halla sunnuntaiaamuna, ja oljet ja lehdet ja kukat seisoivat mustina, ennenkun aurinko oli ennättänyt tulla näkyviin…
Arasti kuten ennenkin tarttui hän Hadwig rouvan käteen.
"Miten tulee minun kiittää valtiatartani?" kysyi hän murtuneella äänellä.
Herttuatar katseli häntä läpitunkevin silmäyksin. Hento piirre oli paennut hänen kasvoiltaan, totuttu ankaruus laskeusi jälleen hänen otsalleen, aivan kuin olisi hän tahtonut sanoa: Jollette itse sitä tiedä, en minäkään sitä teille ilmoita! — mutta hän vaikeni. Yhä vielä piti Ekkehard hänen oikeaa kättään omassaan. Hän veti sen takaisin. "Olkaa hurskas ja urhoollinen!" lausui hän lähtien huoneesta. Se kaikui pilkalta…