Hadwig rouva oli jo kauvan kärsimättömänä istunut satulassaan. Nyt sipasi hän ratsupiiskalla valkeata juoksijataan, niin että se vauhkona hyppeli, ja huusi naurusuin: "Säästele syitäsi, Cralo serkku; minä tahdon nähdä luostarin!"
Alakuloisesti lausui apotti: "Voi heitä, joiden kautta pahennus maailmaan tulee! Parempi olisi, että myllynkivi heidän kaulaansa…"
Mutta hän ei päässyt varotuksensa päähän. Hadwig rouva muutti äänensä sävyä. "Herra apotti, Schwaabin herttuattaren täytyy päästä näkemään luostarianne!" sanoi hän tuimasti.
Silloin kävi apottiparalle selväksi, että enemmästä vastustelemisesta tulisi vain vaaraa luostarin turvallisuudelle. Mutta vielä taisteli hänen omatuntonsa vastaan. Jos joku epätoivoisessa asemassa oleva ei itse kykene keksimään keinoa siitä selviytyäkseen, tekee hänelle hyvää saada kuulla muiden hyviä neuvoja; se vähentää vastuunalaisuutta ja turvaa oman selän.
Sen vuoksi huusi Cralo nyt alhaalla olijoille: "Koska itsepintaisesti pysytte vaatimuksessanne, täytyy minun esittää se veljestenneuvostolle. Siihen asti malttakaa mielenne!" Hän astui takaisin pihan poikki, sydämmessään hiljaisesti toivoen, että vedenpaisumus taivaasta hävittäisi sen maantien, joka niin kevytmielisesti oli avustanut tämän pulman syntymistä. Hänen ontuva käyntinsä oli kiireistä ja kiihottunutta, eikä ihmettelekään lukiessaan Ekkehardin kronikasta, että hän liipotteli luostarin käytävässä edestakaisin kuin pääsky myrskyn edellä.
Viidesti kilahti nyt pääkirkon vieressä oleva P. Othmarin kappelin kello kutsuen veljiä tuomiosaliin. Yksinäinen ristikäytävä alkoi kuhista sisäänkulkevista haamuista; vastapäätä kuusikulmaista lisärakennusta, missä pylväiden kannattaman kaarikaton alla suihkulähde hauskasti äännellen loiskutti vettään metallimaljakkoon, oli kokouspaikka, yksinkertainen harmaakivinen holvisali. Tiilikivistä tehdyllä korotteella seisoi apotin marmorinen, kahdella kömpelötekoisella leijonanpäällä koristettu istuin, johon veivät portaat. Mielellään sukelsi silmä synkkien pylväiden lomitse sisemmällä pihalla versovan puutarhan heleään vihreyteen; ruusuja ja katinnauriita kasvoi siellä; — luonto armeliaasti pyrkii sinnekin, missä siitä pyritään irtautumaan.
Jyrkästi erosivat myöskin munkkien kaaput ja tummat päällysvaatteet kiviseinien harmaasta väristä. Äänettömästi astuivat kokoonkutsutut saliin, ohimennen nyökäten toisilleen päätään tervehdykseksi. Lämmittävä auringonsäde lankesi kapeasta akkunasta heidän riveihinsä.
Siinä oli kokeneita miehiä, pyhä ja Jumalalle otollinen neuvoskunta.
Tuo hinterä ruumis ja nuo terävät, paastoomisesta ja yövalvonnasta kalpeat kasvot olivat Notker änkyttäjän; alakuloinen hymy väreili hänen huulillaan, pitkälliset kieltäytymisharjoitukset olivat temmanneet hänen henkensä irti koko olevaisuudesta. Aikaisemmin hän oli sepittänyt kaikenlaisia kauneita säveleitä; nyt oli hän synkkämielinen ja etsi yön hiljaisuudessa pahoja henkiä taistellakseen heidän kanssaan. P. Galluksen hautakammiossa oli hän aivan äskettäin saanut pirun kiinni ja sen niin pehmittänyt, että se surkeasti voivotellen kätkeytyi pimeään nurkkaan; ja kademielten kertomuksen mukaan oli Notkerin surumielinen laulu media vita'kin tavatonta alkuperää: itse pahuuden isä oli muka hänelle laulanut sen nahkansa lunastimeksi, kun hän oli tämän kopissaan kahdenkamppailussa voittanut ja tallannut jalkainsa alle.
Mutta hänen vieressään hymyilivät hyväntahtoiset, rehelliset kasvot jääharmaan parran sisästä; se oli väkevä Tutilo. Tämä istui mieluimmin sorvituolinsa ääressä ja sorvasi ja veisteli mitä kauneimpia kuvia norsunluusta; vielä on tallella kaksoiskuva Marian taivaaseenastumisesta ja P. Galluksen karhusta, joka todistaa hänen taitavuudestaan. Mutta kun hänen selkänsä yritti käydä kumaraksi ahkerasta työstä, lähti hän laulaen susia pyytämään tai etsi kunniallista kahdenkamppailua virkistyäkseen; hän otteli kernaammin pahojen ihmisten kuin yön peikkojen kanssa ja sanoi usein Notker ystävälleen: "Joka niin monelle kristi- ja pakanakunnassa antaa sinimarjan muistoksi kuin minä, voi tulla toimeen ilman pirujakin."