Myöskin Ratpert saapui paikalle, tuo luostarikoulun kokenut opettaja, joka aina vastenmielisesti nousi liikkeelle, kun tuomiosalin kello kutsui hänet historiakirjojensa äärestä. Ylväästi hän kantoi päätään; hän ja molemmat edelliset olivat kuin yksi sydän ja yksi sielu, kolmilehtinen luostariapila, niin erilaiset kuin heidän luonteensa olivatkin. Tultuaan ystäviensä seurassa sisään, joutui Ratpert seisomaan vastustajansa, ilkeän Sindoltin viereen; tämä ei ollut häntä huomaavinaan ja kuiskutti jotakin naapurinsa korvaan. Se oli pieni, heiveröinen mies, jolla oli pää kuin päästäjäisellä; hän mutisti happamesti suutaan, sillä Sindolt oli juuri kielinyt hänelle, että piispa Salomon suureen sanakirjaan[5] oli määritelmään: "Rabulista merkitsee sitä, joka tahtoo väitellä kaikista maailman asioista", tuntematon käsi lisännyt: "kuten Radolt, ajattelijamme."
Hämärästä salinnurkasta astui esiin Sintram, väsymätön kaunokirjuri, jonka siroja kynänpiirteitä koko cisalpiininen maailma ihaili. Isoimmat kooltaan P. Galluksen luostariveljistä olivat skotlantilaiset, jotka asettuivat oven suuhun, Fortegian ja Failan, Dubslan ja Brendan ja mitä kaikkia heitä olikaan, — erottamaton heimolaisjoukko, joka oli tyytymätön halpaan asemaansa luostarissa. Seisoi siellä vielä punapartainen Dabduinkin, jota, vaikka hän kantoikin raskasta rautaista katumuskahletta, ei oltu rovastiksi valittu, vaan sai rangaistukseksi purevista pilkkavärssyistään kolme vuotta kastella kuivettunutta kirsikkapuuta luostarin puutarhassa.
Kokoontuneiden joukossa oli vielä Notker lääkäri, joka aivan äskettäin oli määrännyt apotin ontuvaa säärtä varten sellaisen parannuskeinon, että sitä oli hierottava kalan-aivoilla ja käärittävä vasta nyletyllä sudennahalla, jotta tämän lämpö verryttelisi jäykistyneet jäntereet jälleen suoriksi; häntä kutsuttiin "pippurinjyväksi" ankaruudestaan luostarikurin käyttämisessä. Ja seisoi siellä Volo, joka ei voinut nähdä naisia eikä kypsiä hedelmiä, ja eläintarhan perustaja Engelbert ja Gerhard saarnaaja ja Folkard maalari; ja kukapa heidät kaikki tunteneekaan, nuo arvoisat mestarit, joita luetellessaan jo lähinnä seuraava luostarisukupolvi haikeasti tunnusti, että sellaiset miehet käyvät päivä päivältä yhä harvinaisemmiksi?
Nyt nousi apotti ylävälle kivi-istuimelleen, ja he pitivät keskenään neuvoa, mitä tehdä. Pulma oli vaikea. Ratpert esitti esimerkkejä menneiltä ajoilta, miten esimerkiksi suuren keisarin Kaarlen oli onnistunut päästä sisään luostariin. "Silloin", niin hän lausui, "otaksuttiin keisarin olevan luostariveljen niin kauvan kun viipyi seiniemme sisäpuolella, eikä kenkään ollut häntä tuntevinaan; ei sanallakaan viitattu hänen keisarilliseen arvoonsa tai urostekoihinsa, eikä osotettu hänelle alamaista kunnioitusta; ja ettei hän siitä loukkautunut, sitä todistaa suojeluskirje, jonka hän lähtiessään heitti muurien yli."
Mutta tällä ei oltu ratkaistu sitä arveluttavaa seikkaa, että nyt oli nainen vaatimassa sisäänpääsyä. Ankarimmat veljistä nurisivat, ja Notker "pippurinjyvä" lausui: "Hän on tuon suuren maanhävittäjän ja luostarinraiskaajan leski, joka vei kallisarvoisen kalkkimme sotaverona, pilkaten sanoen: 'Jumala ei syö eikä juo, mitäpä hän kultaisilla astioilla tekee?' — Sulkekaa vain portti häneltä!"
Mutta sekään ei ollut apotin mieleen. Hän halusi lievempää keinoa pulasta päästäkseen. Neuvottelu kävi myrskyiseksi, he huusivat toistensa suuhun neuvojansa. Volo veli, kuullessaan että oli naisesta puhe, hiipi hiljaa salista ja sulkeutui koppiinsa.
Silloin korotti muuan nuoremmista äänensä ja pyysi puheenvuoroa.
"Puhukaa, veli Ekkehard!" huusi apotti.
Ja kohiseva nurina taukosi, sillä kaikki kuulivat mielellään Ekkehardin puhetta. Hän oli nuori ja kaunisvartaloinen ja ihastutti jokaista miellyttävyydellään ja kainoudellaan; sen ohessa hän oli viisas ja kaunopuheinen, älykäs neuvoissaan ja syvästi oppinut. Luostarikoulussa hän tulkitsi Virgiliusta, ja vaikka veljeskunnan säännöissä sanotaan: Portinvartiaksi on valittava viisas vanhus, jonka vakautunut ikä tekee huikentelevaisuuden mahdottomaksi ja valmistaa vieraille hyvän vastaanoton, olivat veljet yksimielisiä siitä, että hänellä oli nämä ominaisuudet, ja olivatkin antaneet toimen hänelle.
Tuskin huomattava hymyily oli väreillyt hänen huulillaan vanhempien väitellessä. Nyt hän korotti äänensä ja sanoi: