Hänen säkenöivät silmänsä kulkivat hengellistä rintamaa pitkin. Kun ne tapasivat Notker änkyttäjän kolkon haaveksivat kasvot, kuiskasi herttuatar hiljaa kreikattarelle: "Paljon mahdollista, että käännymme heti takaisin!"
Mutta apotti sanoi: "Se on portinvartijan ammatti, tuossa hän seisoo."
Hadwig rouvan katse kulki apotin etusormen osottamaan suuntaan. Ekkehard seisoi siellä maahan luoduin katsein; hänen miellyttävää vartaloaan ja nuoruudenpunasta hehkuvia poskiaan katseli herttuatar, — katseli kauvan noita ilmehikkäitä kasvoja ja tonsurin ympärillä aaltoavia keltaisia kutreja.
"Emme käännykään takaisin!" nyökkäsi hän seuralaiselleen. Ja ennenkun lyhytkaulainen kamariherra, jonka pääominaisuudet olivat hyvä tahto ja suuri hitaisuus, oli ennättänyt päästä pekunansa selästä ja tulla hänen päistärikkönsä luo, oli herttuatar notkeasti hypähtänyt satulasta ja astunut portinvartijan luo, jolle sanoi: "Tehkää nyt, niinkuin toimenne käskee!"
Ekkehard oli miettinyt puheen, jossa hän moitteettomalla latinalla ajatteli puolustaa merkillistä ehdotustaan; mutta kun nyt herttuatar ylväänä ja käskevänä seisoi hänen edessään, ei hänen äänensä tehnyt palvelustaan ja puhe jäi sinne missä oli syntynytkin — ajatuksiin. Mutta hän ei turhia häikäillyt, vaan nosti herttuattaren voimakkaalla kädellä maasta, tämän tyytyväisenä nojautuessa kantajaansa ja laskiessa oikean käsivartensa hänen olalleen. Iloisesti kantoi hän taakkansa kynnyksen yli, jota mikään naisenjalka ei saanut koskettaa; apotti kulki hänen sivullaan, kamariherra ja palvelijat takanaan, edellä heiluttivat kuoripojat korkealle pyhäsavuastioitaan, ja munkit astuivat jälempänä parittain kuten olivat tulleetkin, laulaen ylistyslaulunsa viimeisiä säkeitä.
Se oli omituinen näky, jonka vertaa ei ennen eikä jälkeenpäin ole mainittu luostarin historiassa ja joka antoi lörpöttelijöille aihetta, puhuessaan munkista, joka kantoi herttuatarta, tehdä harmittavia huomautuksia kirkon suhteesta valtioon niinä aikoina, ja tämän suhteen muuttumisesta nykyaikaan…
Luonnontutkijat sanovat, että elävien kappaleiden lähestyessä toisiaan rupeaa näkymättömästi vaikuttavia voimia toimimaan, virtaamaan toisesta toiseen ja synnyttämään niiden välille merkillisiä suhteita. Niin lienee käynyt myöskin herttuattarelle ja portinvartijalle; keinuessaan jälkimmäisen käsivarsilla ajatteli edellinen itsekseen: Toden totta, kenenkään päässä ei benediktiinien päähine ole somemmalta näyttänyt kuin tämän; ja kun munkki viileään luostarikäytävään tultuaan kainosti, vaan kohteliaasti laski kannettavansa maahan, tuntui hänestä portin ja käytävän välinen matka melkoista lyhemmältä kuin koskaan ennen. "Enhän vain liene teille liian raskas ollut?" kysyi herttuatar lempeästi.
"Korkea ruhtinatar, voitte rohkeasti sanoa niinkuin kirjoitettu on:
Minun ikeeni on minulle suloinen ja kuormani keveä", vastasi munkki.
"Enpä olisi uskonut", sanoi herttuatar, "että käyttäisitte pyhän kirjan sanoja imarteluun. Mikä teidän nimenne on?"
Hän vastasi: "Minua kutsutaan Ekkehardiksi."