"Ekkehard, minä kiitän teitä!" sanoi herttuatar, ojentaen hänelle kätensä miellyttävällä liikkeellä.
Nuori munkki vetäytyi erään ristikäytävän kaariakkunan tykö ja katseli alas puutarhaan. Olikohan se vain sattuma, että hänelle juuri nyt juohtui mieleen tarina P. Kristoforuksesta?
Tästäkin tuntui kuormansa keveältä, kun hän nosti oudon lapsukaisen hartioilleen kantaakseen sen virran ylitse; mutta raskaasti ja yhä vain raskaammin painoi taakka hänen niskallaan ja vajotti hänet alas kuohuvaan koskeen, syvälle, yhä syvemmälle, niin että häneltä yritti kaikki rohkeus rinnasta karata…
Apotti oli tuottanut kallisarvoisen korvallisen ruukun, jonka hän itse täytti suihkulähteestä ja vei sen herttuattaren eteen. "Apotin on ojennettava vieraille vettä ja kostutettava heidän kätensä", sanoi hän, "sekä hänen itsensä ja koko veljesjoukon pestävä heidän jalkansa —"
"Me kiitämme", vastasi Hadwig rouva, tehden kieltävän eleen. Sillä välin oli kaksi veljistä tuonut paikalle arkun, josta apotti otti esiin aivan uutukaisen munkinkaapun, sanoen: "Täten siis nimitän luostarimme jalosukuisen suojelijattaren sen jäseneksi ja merkityksi veljeksi ja kaunistan hänet todistukseksi siitä veljeskuntamme puvulla".[6]
Hadwig mukautui seremoniaan. Kevyesti notkistaen polveaan otti hän vastaan kaapun apotin käsistä ja pukeutui tähän outoon pukuun, joka sopi hänelle mainiosti; avara ja monipoimuinen se oli, niinkuin säännössä sanottiin: Apotin on tarkasti pidettävä silmällä, etteivät puvut ole kantajilleen liian lyhyet, vaan suhdalliset.
Viehättävästi loistivat hänen valoisat kasvonsa tumman päähineen sisältä.
"Sama koskee teitäkin!" huusi apotti nyt herttuattaren seuralaisille. Tällöin piti ilkeä Sindolt aika iloa pukiessaan Spazzo herraa munkinkaapuun. "Ja tiedättekö edes", vinkui hän tämän korvaan, "mitä kaapu teille merkitsee? — Että teidän on vannottava luopuvanne maailman himoista ja oltava alati pyhitetty kohtuulliseen, köyhään ja siveään elämään!"
Spazzo herra oli jo työntänyt oikean kätensä monipoimuiseen kaapunhihaan, mutta navakasti veti hän sen takaisin. "Seis!" karjasi hän suuttuneena, "silloin heitän koko kunnian hiiteen!" Sindoltin ruvettua nauramaan huomasi kamariherra, ettei asia ollut kovin vakavaa laatua ja sanoi: "Veli, oletpa oikea koiranhammas!"
Pian komeilivat kaikki Hadwigin seuralaiset veljeskunnan puvussa. Monellakin vastaleivotuista veljistä riippui pitkä parta vastoin määräyksiä aina vyöhön asti, eikä siveä silmien luonti alas vielä kovinkaan usealta luonnistunut aivan sääntöjen mukaisesti.