Apotti johti vieraansa ensin kirkkoon.
KOLMAS LUKU.
Wiborada Reclusa.
Niitä, jotka vähimmän iloitsivat tästä odottamattomasta vierailusta, oli torninvartija Romeias. Hän tiesi likimailleen mikä häntä odotti, mutta eipä tiennyt kaikkea. Sill'aikaa kun apotti oli herttuatarta vastaanottamassa, tuli kyökkimestari Gerold hänen tykönsä ja sanoi: "Romeias, varustautukaa lähtemään ulos! Teidän on mentävä ilmoittamaan lähimpiin maakartanoihin, että niiden on vielä ennen iltaa toimitettava illallispöydän kaunistukseksi ne kanat, jotka ovat luostarille velkaa; ja sen lisäksi saatte itse hankkia vielä hyvän palasen metsänriistaa."
Tämä miellytti Romeiasta. Ei tämä ollut ensi kerta, jolloin hän lähti kokoilemaan vieraskanoja, ja isännät ja kellarimestarit luostarin verotiloilla tottelivat nöyrästi Romeiaan käskyjä, sillä hän käytti aina voimakasta puhetapaa. Ja metsästäminen oli hänen mielihuvinsa milloin tahansa. Romeias otti siis metsästyskeihäänsä, ripusti joutsen hartioilleen ja aikoi lähteä laskemaan muutamia koiria irralleen. Mutta kyökkimestari tarttui hänen kaapunsa helmaan ja sanoi: "Romeias, ei siinä vielä ole kaikki! Teidän on myöskin vietävä herttuattaren seuranaiset, joilta pääsy luostariin on kielletty, alas Schwarza-laaksoon ja esitettävä heidät hurskaalle Wiboradille, jotta hän heitä huvittaisi iltaan asti. Ja muistakaakin olla hieno ja kohtelias, Romeias, sillä joukossa on eräs kovin tummasilmäinen kreikatar…"
Silloin ilmestyi kolme syvää ryppyä Romeiaan otsaan, ja hän työnsi keihäänsä maahan että helähti. "Naisväkeäkö saattamaan?" huudahti hän, "siihen toimeen ei Pyhän Galluksen torninvartija käy!"
Mutta Gerold nyökkäsi hänelle merkitsevästi, sanoen: "Teidän on kuitenkin koetettava, Romeias. Eikö ole joskus ennenkin sattunut niin, että vartijat, jotka ovat uskollisesti täyttäneet tehtävänsä, ovat illalla saaneet ison ruukullisen viiniä kannetuksi tornikamariinsa? Halloo, Romeias!" Tyytymättömän miehen kasvot jälleen kirkastuivat. Hän lähti pihalle ja irroitti koiransa; vainukoira ja ajokoira syöksyivät heti hänen jälkeensä, ja majavakoirakin haukkui tyytyväisesti tahtoen tulla mukaan, mutta ylenkatseellisesti ajoi Romeias sen takaisin; kalalammikon ja sen asukkaiden kanssa ei metsämiehellä ollut mitään tekemistä. Haukkuvain toveriensa seuraamana hän astui ulos portista.
Praxedis ja muut herttuattaren palvelijattaret olivat tällä välin astuneet hevostensa selästä ja istuivat nyt nurmikolla päivänpaisteessa, puhua leperrellen keskenään kaikenlaista munkeista ja heidän parroistaan ja kaapuistaan ynnä korkean emäntänsä päähänpistoista. Silloin astui Romeias heidän eteensä, komentaen: "Eteenpäin!"
Praxedis tarkasteli kauvan hurjaa metsämiestä, eikä tiennyt miltä kannalta ottaa hänen esiintymistään; vihdoin kysyi hän nyreästi: "Minne sitte, ystävä hyvä?" Mutta Romeias osotti vain keihäällään erästä metsäntakaista kukkulaa eikä sanonut mitään. Silloin kysyi Praxedis: "Ovatko sanat teillä Sankt Gallenissa niin kalliita, ettei teidän kannata parempata vastausta antaa?"
Neitoset purskahtivat nauruun.