Silloin sanoi Romeias yksitotisesti: "Tulkoon ukkonen ja iskeköön teidät seitsemän sylen syvyyteen maan sisään!"
Praxedis vastasi tähän: "Me kiitämme teitä, arvoisa ystävä!" Täten oli keksitty sopiva alku puhelun jatkamiseksi. Romeias kertoi mitä hänet oli määrätty tekemään, ja naiset seurasivat häntä kernaasti.
Ja vähitellen tuli torninvartija huomaamaan, ettei suinkaan ollut kaikkian vaikein tehtävä saattaa sellaisia vieraita, ja kun kreikatar kyseli häneltä lähemmin kaikenlaista vartijantoimesta ja metsästyksestä, irroittui hänen kielensä kanta kitalaesta, ja hän kertoi seikkailuistaan karhujen ja metsäsikojen kanssa, niin että oli aivan hupaista kuulla; kertoipa hän kuulusta karjunpyynnistäkin, jolloin hän oli viskannut keihäänsä pedon kupeeseen, eikä kuitenkaan ollut onnistunut kaataa sitä; mutta se olikin ollut sellainen otus, että jalat olivat painossa vaununlastin veroiset, harjakset kuin metsän hongat ja hampaat kahdentoista kyynärän pituiset; — ja hän kävi edelleen yhä kohteliaammaksi, sillä kun kreikatar kerran pysähtyi kuuntelemaan laulurastaan helkähtelemistä, pysähtyi Romeiaskin kärsivällisesti, vaikka hänestä laululintu muuten oli halveksittava metsänotus, joka ei suurtakaan huomiota ansainnut. Ja kun Praxedis kumartui sieppaamaan lennosta kaunista leppäkerttua, joka lepatteli edestakaisin punertavassa sammalikossa, tahtoi Romeias avuliaasti vangita hänelle leppäkertun raskaasti raudoitetulla kengänpohjallaan, ja kun hän tällöin sattui murskaamaan sen kuoliaaksi, ei se suinkaan ollut hänen aikomuksensa.
He astuivat synkkää vuoripolkua ylöspäin; pirstautuneiden kallioiden keskitse juoksi Schwarza-joki alas laaksoon. Tässä notkossa oli P. Gallus kerran pudonnut orjantappurapensaikkoon ja lausunut seuraajalleen, joka tahtoi auttaa häntä ylös: "Anna minun maata; tässä olkoon minulle lepo ja asunto ainaiseksi!"
He eivät olleet pitkältäkään kavunneet vuorta ylöspäin, kun tulivat avonaiselle, tammien ympäröimälle paikalle. Suojelevaan kallioseinämään nojautuen seisoi siinä yksinkertainen, ristinmuotoon tehty kappeli. Sen viereen oli rakennettu neliskulmainen tupanen, joka myöskin yhdellä seinällään kosketti vuoreen; siinä huomasi vain yhden ainoan matalan, puuluukulla sulettavan ikkunan, mutta ei mitään ovea tai muuta sisäänkäytävää, eikä voinut ymmärtää miten ihminen sellaiseen rakennukseen pääsi sisään, jollei ehkä laskeutunut kallionpuoleisessa kattopuoliskossa olevasta luukusta alas. Vastapäätä tätä oli toinen samanlainen mökki, jossa myöskin oli vain yksi ainoa akkuna.
Silloin oli yleisenä tapana, että ne, jotka tunsivat halua munkkielämään, ja jotka, kuten P. Benediktus sanoo, tunsivat olevansa kyllin voimakkaat taistelemaan perkelettä vastaan omin voimin ilman hurskaan veljesseuran apua, muurauttivat itsensä tällaisiin mökkeihin. Heitä kutsuttiin reclausi, sisäänsuljetuiksi, erakoiksi, ja oli heidän elämänsä hyödyllisyys ja tarkoitus jotenkin samanveroinen kuin pylväspyhimysten Egyptinmaalla; kirpeä talvinen tuuli ja lumisateet tekevät alppien tällä puolella tosin erakkoelämän paljaan taivaan alla mahdottomaksi, mutta halu ihmisistä erottumiseen oli siltä täälläkin yhtä suuri.
Noiden neljän ahtaan seinän sisällä Iiriläiskummulla asui nykyään sisar
Wiborad, aikanansa suuresti ylistetty naiserakko.
Hän oli syntyisin Aargaun Klingnausta ja oli ollut kaunis, ylpeä ja monitaitoinen neitonen, joka veljeltään Hittolta oli oppinut kaikki latinalaiset virret, eikä hän alkuaan ollut suinkaan ollut taipumaton sulostuttamaan jonkun miehen elämää, jos vain oikean olisi löytänyt; mutta Aargaun miesvoiman kukka ei löytänyt armoa hänen silmäinsä edessä, ja hän teki pyhiinvaellusmatkan Roomaan. Ja siellä on hänen riihottoman mielenlaatunsa täytynyt tuntea läpitunkevaa täristystä, — kukaan aikalaisista ei tiedä miten se tapahtui; kolme pitkää päivää juoksenteli hänen veljensä Hitto edestakaisin Forumia ja Kolosseumin holvien alla ja Konstantinuksen riemukaaren kautta aina Tiberin varrella olevan neliotsaisen Januksenpatsaan luo, etsien sisartansa vaan löytämättä häntä; mutta neljäntenä päivänä ilmestyi tämä Salariselle portille, pää ylväästi pystyssä ja loistavin silmin, ja sanoi, ettei mikään maailmassa ollut hänelle minkäänarvoista, niinkauvan kun P. Martinukselle ei oltu osotettu sitä kunnioitusta, mikä hänelle oli tuleva.
Ja kotiin palattuaan määräsi hän kaiken omaisuutensa Konstanzin tuomiokirkolle sillä ehdolla, että hengelliset herrat vuosittain joka syyskuun yhdentenätoista päivänä pitäisivät erityisen juhlan P. Martinuksen kunniaksi; itse hän muutti ahtaaseen mökkiin, jossa naiserakko Zilia aikoinaan oli asunut, ja vietti täydellistä luostarielämää. Ja kun sielläkään ei olo hänestä ollut tarpeeksi ankaraa, meni hän P. Galluksen laaksoon; piispa itse seurasi häntä sinne ja kääri hänen ympärilleen mustan hunnun ja talutti hänet iiriläiskummulla olevaan mökkiin ja luki siunauksen sen ylitse; muurikauhalla hän löi ensi iskun kiviin, joilla ovi tuli muurattavaksi kiinni, ja painoi neljästi sinettinsä lyijyyn, niin että aukkopaikat täyttyivät ja erotti hänet siten maailman yhteydestä, ja tämän kestäessä kaikui munkkien laulu synkkänä ja surullisena kuin hautajaisissa.
Mutta ympärillä asuvaiset pitivät uutta naiserakkoa suuressa arvossa; hän oli paljon kokenut tietäjätär, sanoivat he, ja monena sunnuntaina seisoivat he pää pään vieressä niityllä mökin edustalla, ja Wiborad seisoi akkunassaan saarnaten heille; ja muitakin naisia asettui asumaan läheisyyteen ja pyysi hänen johdattamaan heitä hyveeseen.