"Nyt olemme matkan perillä", sanoi Romeias. Praxedis ja hänen seuralaisensa katsahtivat ympärilleen, mutta ainoatakaan ihmisolentoa ei ollut nähtävissä; myöhästyneitä perhosia ja leppäkerttuja tanssi päivänpaisteessa ja sirkka siritti nurmikossa. Wiboradin mökissä oli akkunaluukku lykätty kiini, niin että vain kaitanen säde auringonvaloa sai pilkistää sisään. Hymisevää, hidasta ja puoleksi nenän kautta honottavaa virrenveisuuta kuului hiljaisuuden halki. Romeias koputti keihäällään akkunaluukkuun, mutta se pysyi edelleen sulettuna, ja virrenveisuu jatkui keskeytymättä. Silloin sanoi torninvartija: "Meidän on hänet toisella tavalla koputettava esiin!"
Romeias ei ollut elintavoiltaan erittäin hienostunut, muuten hän ei olisi tehnyt niin, kuin nyt teki.
Hän alkoi laulaa muuatta laulua, jolla hän usein huvitti luostarioppilaita, kun nämä teuhasivat hänen tornikamarissaan, nykivät häntä parrasta ja puhalsivat hänen isoon torveensa. Se oli yksi noita säveliä, joita niin kauvan kun saksankieli on ollut olemassa on tuhansia laulettu vapaalla maantiellä, teidenristeyksissä, metsänsopukoista ja kaukaisilta kunnailta tuulen viedä ja tuulen tuoda, ja kuului se näin:
Ma tiedän tammen, se parhaillaan
On viherjäverhossansa,
Siin' päivät päästänsä kuhertaa
Villikyyhkynen riemujansa.
Ma tiedän vuoren, josta vaan
Saa rääkynää inhaa kuulla,
Siin' pöllö harmaja asustaa,
Vois itse piruks' sitä luulla!
Ja kytän torvi se vienosti soi,
Mut surman tuo kytän nuoli:
Mult' laulun kaunihin kyyhky sai,
Vaan pöllö, se nuolestan' kuoli.
Romeiaan laulu teki melkein saman vaikutuksen, kuin jos olisi kallionlohkareen paiskannut sisään Wiboradin mökkiin. Heti ilmestyi inhimillinen haamu nelikulmaiseen ikkunaan: laihasta kaulasta kohosivat kalpeat, kuihtuneet naisen kasvot, joissa suu oli ottanut vihamielisen suunnan suoraan nenää kohti. Mustaan huntuun verhoutunut vanha vaimo kumartui kauvas ulos ikkunasta; hänen silmänsä kiiluivat kamalasti. "Joko taas, saatana?" huusi hän.
Silloin astui Romeias esiin ja sanoi sävyisästi: "Ilkeä vihollinen ei osaa niin kauniita lauluja kuin Romeias, luostarinvartija. Rauhoittukaa, sisar Wiborad, minä tuon luoksenne pari hienoa neitosta, jotka luostarin herrat sulkevat teidän hauskaan seuraanne."
"Kaikotkaa kauvas, te kavalat haamut!" huusi erakko. "Me tunnemme kyllä ansat, joita kiusaaja asettaa. Poistukaa, poistukaa!"
Mutta Praxedis lähestyi mökkiä ja kumarsi säädyllisesti sen laihalle asujalle: hän ei tullut helvetistä, vaan korkealta Twieliltä järven toisella rannalla, selitti hän tälle. Hiukkasen kavalakin osasi kaunis kreikkalaislapsi olla, sillä vaikka hänen tietonsa Schwarza-laakson erakkomajasta olivat vasta tänään saatuja, lisäsi hän kuitenkin, että hän oli jo paljo kuullut puhuttavan sisar Wiboradin hurskaasta elämästä, jonka vuoksi hän nyt oli käyttänyt ensi tilaisuutta hyväkseen päästäkseen hänen puheilleen.