Morsiusneidot kantoivat keträvartta pellavakuontaloineen ja sievästi koristettua lakaisuvihtaa merkiksi ja kehotukseksi tulevalle emännälle ahkeruuteen ja järjestykseen.
Riemuhuutoja ja hoilauksia ei lakannut kuulumasta nuodemiesten joukosta; mutta Cappanilta näytti aamullinen kaste huuhtoneen mielestä kaikki vanhat muistot, ja näytti hän unhottaneen koskaan piirtäneensä rajun ratsun selässä maita ristiin ja rastiin, — hän astui siveästi ja rauhallisesti uusien lankojensa rinnalla, kuin olisi hän kaiken ikänsä ollut päiväläisten päällysmiehenä tai kylävoutina Hegaussa.
Tuskin oli lähtevän joukon hilpeä melu lakannut kaikumasta vuoritieltä, kun herttuattaren ja hänen hengellisten vieraidensa eteen astui kaksi reimaa nuorukaista, keisarillisen linnan taloudenhoitajan Bordmannin pojat ja Friderunin serkut. He tulivat kutsumaan vallasväkeä häihin, kumpikin koristettuna keltaisella esikolla korvallisellaan ja kukkavihkolla aivinatakkinsa povella.
Hämillään he pysähtyivät salin ovelle; herttuatar silloin viittasi heille kutsuvasti, ja siitä rohkaistuneina he astuivat muutamia askelia eteenpäin ja sitte vielä muutamia, kumartelivat ja raapivat jalallaan permantoa ja lausuivat maassa vanhastaan tavallisen kutsumuksen saapua heidän orpanansa häihin, pyytäen ylhäisiä vieraita seuraamaan heitä teitä ja polkuja, katuja ja kujia, vesiä ja siltoja myöten häätaloon; siellä tarjottaisiin leipää ja ruokaa sellaista kuin kaikkivaltias Jumala ne itse oli valmistanut, viini virtaisi ja viulut soisivat mukaan, ja tanssia, riemua, laulua ja hyppyä tulisi olemaan yltäkylläisesti. "Rukoilemme teitä, että antaisitte kahden huonon sanansaattajan korvata yhtä hyvää, ja kiitetty olkoon Jeesus Kristus!" niin päättivät he puheensa, ja vastausta odottamatta he kumarsivat ja raapivat permantoa uudelleen ja lähtivät kiiruusti salista.
"Osotammeko nuorimmalle kristitylle alamaisellemme sen kunnian, että lähdemme hänen luokseen?" kysyi herttuatar iloisesti. Vieraat tiesivät ennestään, että kysymyksiin, jotka hän teki näin ystävällisessä muodossa, ei käynyt kieltäen vastaaminen. Niinpä he iltapäivällä lähtivät linnasta. Myöskin Rudimann, Pirminiuksen luostarin lähettiläs, ratsasti mukana; hän pysyttelihe vaitonaisena ja vakoilevana, sillä hän ei vielä ollut suorittanut laskuaan Ekkehardin kanssa.
Stoffler-vuori kohoaa uljaana ja hilpeänä kolmine basalttihuippuineen, tummien metsien syleilemänä, kauvas yli maakunnan nähtäviin. Linnat, joiden rauniot nyt peittävät sen harjaa, eivät silloin vielä olleet raketut; vain korkeimmalla kukkulalla seista törötti muuan autio torni. Mutta toisella vuorenharjanteella oli metsänkätkössä vähäinen maja — nuoren avioparin asunto. Veroksi ja merkiksi siitä, että siihen tulija oli herttuattaren alamainen, oli hänet määrätty valmistamaan vuosittain viisikymmentä myyränsadinta ja P. Galluksen juhlapäivänä tuomaan linnaan elävän rottakuninkaan.
Viheriäiselle metsäniitylle oli hääseurue asettunut istumaan; isoissa kattiloissa keitettiin ja paistettiin, ja kenen osalle ei tullut lautasta tai kulppoa, se aterioi laudanpalalta, ja missä kahveli puuttui, siellä käytettiin sen asemasta kaksihaaraista pähkinäpuunoksaa.
Cappan oli vaivaloisesti istunut muiden tavoin pöytään ja koetti pitää itseään suorana nuoren vaimonsa rinnalla; mutta sydämmensä syvyydessä hän mietiskeli, eiköhän muutamien päivien jälkeen kävisi jälleen laatuun syödä makuultaan.
Pitkinä väli-aikoina eri ruokalajien välillä — kemut alkoivat puolipäivän tienoissa eivätkä saaneet loppua ennen puoliyötä — veresti Cappan istumisesta jäykistyneitä jäseniään tanssimisella.
Talonpoikaissoiton tervehtämänä saapui herttuatar seurueineen paikalle. Hänen katsellessa ratsultaan iloista seuraa, tahtoi uusi Paulus antaa hänelle näytteen hurjasta taiteestaan. Soitto ei häntä tyydyttänyt, hän vihelsi ja kiljahteli itse tanssin tahtiin; pitkää puolisoaan hän pyöritteli ympäri labyrinttimaisissa kuvioissa, — niin kuin liikkuva torni ja villi metsäkissa tanssi tuo omituinen pari keskenään, milloin yhdessä, milloin paeten toisistaan, milloin rinta vasten rintaa tai; selkä vasten selkää — sitte työnsi Cappan vaimonsa syrjään ja puukenkiään yhteen kolisuttaen hän teki seitsemän huimaavaa ilmahyppyä, yhden aina korkeamman kuin toisen, ja viimein vaipui hän Hadwig rouvan eteen polvilleen notkistaen päänsä maahan, aivan kuin olisi tahtonut suudella maan tomua, jota herttuattaren hevonen oli kavioillaan tallannut. Se oli hänen kiitoksensa nauttimastaan ystävällisyydestä.