Mutta uudet orpanat Hegaussa ottivat oppia tuosta oudosta tanssista. Mahdollista voi olla, että moni jälestäkinpäin pyysi häneltä opetusta siinä, sillä kaukaiselta keskiajalta polveutuvat sadut kertovat vielä "seitsenhypystä" ja "hunnilaistanssista", jotka jonkinmoisina vaihetuksina schwaabien yksinkertaiseen pyörimiseen tulivat vallan maantavaksi.
"Missä Ekkehard on?" kysyi herttuatar noustuaan kimoltaan, katsellen pitkin väen rivejä. Praxedis viittani eräälle etäiselle, varjoiselle metsäpolulle. Muutaman jättiläistammen mustanvihreäin lehvien siimeksessä istui nuori munkki. Äänekäs riemu ja ihmisvilinä painostivat hänen, rintaansa, hänen tietämättään miksi; — hän oli kääntänyt muulle joukolle selkänsä ja antoi katseensa liitää yli metsäisten vuorenselänteiden kauvas Alppien sinertävään etäisyyteen.
Oli yksi noita tuoksuvia iltoja, josta myöhemmin herra Burkart Hohenvelsistä lausui istuessaan jylhässä tornissaan vetten partaalla, että "ilma silloin sekottuu päiväpaisteen kanssa ja lientyy". Etäiset ilmat uivat vienossa hohteessa. Ken joskus on seissut noilla hiljaisilla kukkuloilla, kun sinisellä taivaalla aurinko liekkejä säteillen käy levolle ilmanrannan taa, laaksot ja syvyydet täyttyvät rusohohtavilla varjoilla ja sula kulta valuu alas Alppien huippuja pitkin, sen mielessä vielä kauvan jälkeenkinpäin hänen hämärässä kammiossaan istuessaan helähtää muisto niin suloinen ja kirkas kuin laulu etelän sulavien luuttujen säestyksellä.
Mutta Ekkehard istui totisena nojaten päätään käteensä.
"Hän ei ole enää kuten ennen!" sanoi Hadwig rouva kreikkalaistytölle.
"Hän ei ole enää kuten ennen!" matki Praxedis hajamielisesti. Hän oli kiintynyt katselemaan hegaulaisia naisia heidän juhlakoruissaan, heidän korkeita liivejään ja tynnyrintapaisia jäykistettyjä hameitaan, ja hän mietiskeli itsekseen, eiköhän hyvän maun hengetär käsiään väännellen pakenisi ainaiseksi tästä maasta tai olikohan se koskaan sille jalallaan astunutkaan.
Hadwig rouva astui Ekkehardin luo. Tämä kavahti pystyyn sammalsijaltaan, aivan kuin olisi nähnyt aaveen.
"Yksiksennekö ja näin kaukana iloitsevaisten seurasta?" kysyi herttuatar. "Mikä teitä vaivaa?"
"Minä mietiskelen, missä onni oikeastaan on", vastasi Ekkehard.
"Onniko?" toisti Hadwig rouva, "onni on meistä likimalkaan yhdeksänkymmenen tunnin matkan päässä, kuuluu schwaabilainen sananlasku. Puuttuuko se teiltä?"