"Se on mahdollista", huokasi munkki ja katseli alas sammaleeseen. Entistä kimeämpi soitto ja tanssivain meluavat äänet kaikuivat leikkipaikalta.
"Ne jotka tuolla polkevat maata", jatkoi hän, "ja osaavat jaloillaan tulkita sydämmensä tunteita, ne ovat onnelliset; paljopa ei siihen tarvitakaan, ennen kaikkea vain sitä" — hän viittasi Alppien kimalteleviin huippuihin — "ettei tunne mitään kaihoa noihin korkeuksiin, joille emme koskaan saa jalallamme astua."
"En ymmärrä teitä", sanoi herttuatar kuivasti. Mutta hänen sydämmensä puhui toisin kuin hänen kielensä. "Mitenhän Virgiliuksenne nykyään jaksaa?" kysyi hän johtaen puheenaiheen toisaalle; "varmaankin on pölyä ja hämähäkinkinaa laskeutunut runsaasti hänen päälleen viime hädän päivien aikana?"
"Sydämessäni on suuri runoilija aina hyvässä säilössä", vastasi Ekkehard, "vaikka pergamentit mätänisivätkin. Juuri äsken muistuivat mieleeni hänen säkeensä, joissa hän ylistää maanviljelystä: tuolla on maja metsän siimeksessä, vuorenrinteellä peltojen lihavammista maaperä, vastavihitty pariskunta kuokkineen ja auroineen, joilla ryöstävät maa-emolta toimeentulonsa; — tosiaan täytyy minun nähdä Virgiliuksen luoma kuva silmieni edessä:
"— tää elo johda ei väärään,
Viljaa on täynnä sun aittas, ja laajalti lainehtii pellot,
Luolat ja lammikot riistoa uhkuu, ilma on vilvas,
Laitumelt' ammunaa kuulet, ja puun alla vartoopi siimes."
"Viisaasti osaatte selittää", lausui Hadwig rouva. "Mutta kadehtiessanne Cappanin elämän onnea olette varmastikin unohtaneet hänen velvollisuutensa väjyä myyriä ja peltohiiriä. Ja entä talviset riemut! Kun lumi muurina kasautuu olkikaton rajaan asti, niin että päivä saa turhaan katsella, mistä raosta se voisi tupaan pilkistää…"
"Sellaisessakin hädässä tulisin hyvin toimeen", virkkoi Ekkehard.
"Virgilius tietää keinon siihenkin:
"Ihminen valvovi silloin nuotion ääressä illoin,
Veistäen tervaspuusta soihtuja varjojen surmaks;
Vaan hänen vaimonsa tällöin laulain entävi työtään,
Kangaspuittensa ääressä pirtoa siin helisyttää."
"Hänen vaimonsa?" matki herttuatar ilkeästi. "Mutta entäpä jos hänellä ei olekaan vaimoa?"
Hääparvesta remahti myrskyinen riemunrähäkkä. Miehet olivat nostaneet hunnilaisserkun laudalle ja kantoivat häntä korkealla ilmassa, niityn poikki niinkuin ennen muinoin jotakin sotapäällikköä kannettiin kilvellä kuninkaanvaalissa. Cappan teki ilosta muutamia pontevia hyppyjä heidän päänsä päällä.