"— eikä saa vaimoa omistaakaan?" virkkoi Ekkehard hajamielisenä. Hänen otsaansa poltti. Hän suojeli kädellään silmiään. Minne hän vain katsahtikin, tuotti näkemänsä hänelle surua. Tuolla oli meluisa hääkansa — täällä herttuatar — etäisyydessä hohtavat Alpit. Hänen sydäntään kirveli sanomattomasti, mutta hänen huulensa pysyivät mykkinä. "Ole väkevä ja vaitonainen!" mutisi hän itsekseen.
Hän ei todellakaan ollut enää sama kuin ennen. Luostarikammion hiljainen rakkaus kirjoihin oli hänestä hälvennyt, taistelu hunneja vastaan oli laajentanut hänen ajatuspiiriään, herttuattaren lemmekäs huomio oli särkenyt hänen sydämmensä. Päivin ja öin, valveilla ja nukkuessa vainosi häntä tämän ylvään naisen kuva, sellaisena kuin hän oli ojentanut hänelle puolisovainajansa miekan, ja pahoina hetkinä oli hänen sielunsa sumuinen itsesyytöksistä, että hän vain vaijeten oli ottanut kaiken tämän lemmen vastaan. Hadwig rouva ei aavistanut, mitä hänessä kuohui; hän ajatteli nuorta munkkia paljon välinpitämättömämmin sen jälkeen kuin otaksuttu väärinkäsitys tämän puolelta oli nöyryyttänyt hänen ylvästä mieltään; mutta nähdessään hänet jälleen edessään, murheen vaot korkealla otsalla ja sanomaton alakuloisuus luettavana silmistä, jatkoi hän vanhaa leikkiä.
"Jos te kerran niin suuresti rakastatte maanviljelystä", virkkoi hän keveästi, "niin tietäisinpä ehkä siihenkin keinon. Reichenaun apotti on suututtanut minua tahtomalla mielistellä itselleen paraan hovitiloistani, ikäänkuin se olisi vain leipämurena, jonka voi puhaltaa pöydältä sen enempää ajattelematta!"
— Pensaikosta kuului rapinaa, ilman että he sitä huomasivat. Tumma varjo vetäytyi lehvien taa — olikohan se kettu vai munkinkaapuko?
"Tahdonpa asettaa teidät sen hoitajaksi", jatkoi Hadwig rouva puhettaan, "silloin on teillä yltäkylläisesti kaikkea sitä ihanuutta, jonka näkeminen teidän mieltänne, tänään niin raskauttaa, ja vielä paljon enemmän. Saspachini on iloisella paikalla Reinin varrella, ja tämä vanha keisaritila voi kerskailla siitä kunniasta, että se ennen kaikkia muita kasvatti viinirypäleen, — ja ihmiset siellä ovat kunnon väkeä, vaikka puhuvatkin töykeää kieltä."
Ekkehard katseli äänetönnä eteensä.
"Voinpa minäkin kuvailla teille elämää siellä, kykenemättä siltä kertomaan Virgiliuksen tavoin. Ajatelkaas — on syksy, olette viettänyt tervettä elämää, päivän kanssa ylös, kanain kanssa nukkumaan — nyt tulee viininkorjuu kaikilta kallion korvakkeilta laskeutuu renkejä ja piikoja alas teidän luoksenne, riippukorit rypäleitä uhkuen tangossa välillään, te seisotte portilla…"
Pensaikossa jälleen rapisi.
"… ja ajatelkaas, miten viini valmistetaan, ja muistakaa, kenen kunniaksi tahdotte sitä juoda; Vogeesien metsät pilkottavat etäisyydestä niin hilpeän sinisinä silmiinne kuin ikinä täällä Alppien huiput; silloin tulee joku hevosilla ja vaunuilla täältä vanhasta Breisachista päin, maantie pölisee, te nostatte päätänne — no, mestari Ekkehard, kukahan tulee luoksenne?"
Se, jolta kysyttiin, oli tuskin kuunnellutkaan kuvausta. "Kuka?" kysyi hän arasti.