"Kukahan muu kuin teidän valtiattarenne, joka ei luovu herttuaallisesta oikeudestaan käydä tutkimassa, miten hänen palvelijansa hoitavat hänen tilojaan."
"Ja sitte?" kysyi Ekkehard edelleen.
"Sittekö? Sitten kuulustelen joka taholta, miten mestari Ekkehard on hoitanut tehtäväänsä, ja he tulevat kaikki sanomaan: Hän on rehellinen ja kunnollinen, ja jollei hän tahtoisi mietiskellä niin paljon ja kaivella pergamenttejään, olisi hän meille vielä rakkaampi…"
"Entä sitte?" kysyi munkki vielä kerran. Hänen äänessään oli omituinen kaiku.
"Sitten puhuttelen häntä raamatun sanoilla: Hyvin tehty, sinä hyvä ja uskollinen palvelija! Sinä olit uskollinen vähässä, minä panen sinut paljon päälle. Astu herrasi iloon."
Ekkehard seisoi siinä kuin huumattuna. Hän kohotti käsivarttaan, mutta antoi sen jälleen vaipua, kyynel värähteli hänen silmissään. Hän oli hyvin onneton.
… Samaan aikaan astui muuan mies varovaisesti ulos pensaikosta. Tuntiessaan jälleen niityn nurmen jalkainsa alla, laski hän kaapun alas päänsä päältä. Hän katseli merkitsevästi noihin molempiin henkilöihin takanansa ja nyökkäsi päätänsä kuin ainakin se, joka luulee keksineensä jotakin. Hänpä ei ollut tullutkaan sinne vain vuokkosia poimimaan.
Hääjuhla oli asteettain kehittynyt siihen kohtaan, missä täydellinen sekasorto uhkaa puhjeta. Sima oli noussut kaikkien päihin. Muuan ripusti takkinsa puunoksaan ja tunsi vastustamatonta halua murskata kaikki pirstoiksi; toinen sitävastoin tahtoi syleillä kaikkia; kolmas, joka muisteli kymmenkunta vuotta sitte poimineensa Friderunin poskilta monta suuteloa, istui pää nuuduksissa pöydän ääressä ja oli juonut liian paljon suruunsa ja katseli muurahaisia, jotka kihisivät hänen jalkainsa juuressa, ja sanoi: "Ohoi, niin se on, yksi ei toistansa parempi…" Ne nuoret miehet, jotka niin ujostellen olivat käyneet herttuatarta häihin kutsumassa, esittivät hunnilaisen sukulaisensa kanssa erään germaanialaisen ilveilyn. He olivat siepanneet liinaisen lakanan kapio-arkusta ja paiskanneet Cappanin sille; sitte tarttuivat he kiinni kaikkiin neljään nurkkaan ja viskasivat tuon onnettoman ylös, niin että hän lenteli sinitaivasta kohti kuin leivonen. Hän piti sitä tämän maan tapana kunnioittaa uutta sukulaista ja antoi kärsivällisesti viskellä itseään.
Silloin kirkasi pitkä Friderun yht'äkkiä kovasti. Kaikkien päät kääntyivät sinnepäin, ja serkut antoivat sulhasen pudota suulleen alas viileään maanperään; riemunremahdus kajahti, riihoton ja pitkällinen, niin että olisi luullut Stoffler-vuoren vanhain basalttikallioidenkin siitä älähtävän. Audifax ja Hadumoth saapuivat pakomatkaltaan hunnilaisleiristä. Audifax talutti aarrearkkuja kantavaa ratsua suitsista, ja onnellisina astelivat molemmat lapset rinnakkain; he olivat tänään ensikerran nähneet jälleen korkean Twielin huipun ja tervehtineet sitä ilohuudolla. "EIä kerro heille kaikkea!" kuiskasi Audifax toverilleen ja kattoi korit tiheällä pajunoksakerroksella. Jo oli pitkä Friderun juossut parvesta esiin ja puolittain kantoi Hadumothin mukaansa. "Terve tuloa, sinä kadonnut lammas! Juo, säkkipillinpiipittäjä, juo, sinä urhokas vesa!" huudettiin, joka taholta Audifaxille. He olivat kuulleet molempain nuorten vankeudesta ja ojensivat nyt pojalle isoja kiviruukkuja tervetuliaismaljaksi.
Lapset olivat tiellä sopineet keskenään siitä, miten heidän, piti astua herttuattaren eteen. "Meidän on häntä kauniisti kiittäminen", oli paimentyttönen sanonut, "ja minun on annettava hänelle takaisin se suuri kultataaleri ja sanottava hänelle, että olen saanut Audifaxini ilmaiseksi."